XX - FINANSSIAAMU

Dipoli, 28.4.2004

RAHA JA RAHAN VISIOT

Risto Linturi

Arvoisa yleisö,

länsimaisen talousteorian perustajana ansioitunut Adam Smith osoitti tuottavuuden kasvun johtuvan erikoistumisesta ja vaihdannasta. Vuoden 1776 jälkeen olemme päässeet erikoistumisessa niin pitkälle, että useimpien kanssaihmisten työn merkitystä on todella vaikea ymmärtää. Vaihdannasta ymmärrämme paljon enemmän. Amazonista saa kirjan halvemmalla ja helpommin kuin lähikirjakaupasta.

Tavaran ja ihmisten liikkuvuus helpottuu, transaktiokustannusten kitkavaikutus pienenee ja erikoistumisen kautta monimutkaisuus kasvaa. Kaaosteorian kehittäjä, David Ruelle, vertasi talouden kehitystä vesikattilaan. Aktiviteetin lisääntyminen vettä lämmitettäessä johtaa pinnan aaltoiluun, suhdanteisiin. Lämmön lisääminen edelleen johtaa ristiaallokkoon ja sitten pyörteisiin.

Monimutkaisuuden teorian loppupäätelmä on hieman samankaltainen. Yritykset ja muut organisaatiot käsittelevät ympäristönsä tietoa ja mukauttavat toimintaansa ympäristön muutoksiin sopivalla tavalla. Vahvojen rakenteiden muuttaminen vaatii paljon energiaa; erikoistumisen lisääntyessä vaihdannan ja liikkuvuuden on helpotuttava, jotta kasvava informaatiomäärä kyetään käsittelemään. Teorian mukaan informaation käsittely on tehokkainta kaaoksen reunalla.

Saamme siis sanoa hyvästi rakenteiden vahvistamiselle ja selkeille tulevaisuuden näkymille, jos haluamme edelleen kasvattaa tuottavuutta. Kaaoksen reuna ei ole stabiili paikka. Monet organisaatiot ja rutiinit institutionalisoituvat tai ajautuvat kaaokseen. Monille valtioille näin on myös käynyt eikä paluu vanhaan onnistu.

Kuuntelin pari viikkoa sitten professori Tauno Tiusasen esitelmää. Hän ei puhunut valtioista, jotka ovat käytännössä lakanneet toimimasta ulkopuolisten vaikutteiden ylitettyä sisäisen järjestyksen. Hän puhui siirtymätalouksista toivoen, että mikään niistä ei romahtaisi. Virallisen vaihtokurssin mukaan Sloveniassa tavallinen kadunmies maksaa ruokakoristaan 77 senttiä, Romaniassa 33 senttiä ja Kiinassa 20 senttiä, kun euroalueella vastaavansisältöinen kori maksaa euron. Transaktiokustannukset eivät vielä ole kadonneet.

Parikymmentä vuotta sitten heräsin ihmettelemään rahan olemusta. Luin realistisen tuntuisen romaanin komeetan törmäyksestä maapalloon. Itse törmäys tai ajatus sen mahdollisuudesta ei järkyttänyt. Nasan astronauttien valitsemisesta vastanneet Jerry Pournellen ja varakkaan perijän David Nivenin kuvauksessa eniten huomiota herättivät sosiologiset ja psykologiset vaikutukset, kun törmäyksen todennäköisyys kasvoi. Vaikutukset liittyivät rahaan. Kuvitelkaa mielessänne tilanne. Tiedätte, että maahan osuu kuukauden päästä komeetta, ja selviätte ehkä hengissä ylänköalueilla, jos teillä on riittävästi ruokaa varastossa.

Kuka on kiinnostunut seuraavan kuukauden palkasta. Useimmat jättävät työnsä. Pitäisi kerätä kuukausien tarpeet varastoon. Infrastruktuuri romahtaa, koska liian harva ihminen jää sitä pyörittämään. Jotkut yhteiskuntajärjestelmät voivat ehkä tilanteen kestää, mutta kirja teki täysin selväksi, ettei ainakaan Yhdysvaltain kaltainen markkinatalous selviä, jos usko rahan voimaan katoaa.

Kuvittelen, että tämä visio vaikutti olennaisesti länsimaiden päätökseen avustaa Venäjän kaupunkeja Neuvostoliiton romahtaessa. Kaupungit ostivat maaseudulta ruokaa, mutta eivät antaneet juuri mitään maaseudulle kelpaavaa vastineeksi. Ilman apua järjestelmä olisi voinut romahtaa ja kaupungit jäädä kokonaan ilman ruokaa. Kaupungeista vaeltavat miljoonat ihmiset olisivat olleet uusi pimeä historian luku.

Mitä raha oikeastaan on?

Joitakin tuhansia vuosia sitten nykyisen Irakin alueella eläneet Sumerit totesivat, että vaihdannan muodot ovat liian rajoittuneita. Vastavuoroiset lahjat, yhdessä järjestetyt tapahtumat ja yhteistalous olivat kaikkien ulottuvilla. Monimutkaisissa ketjutetuissa kaupoissa käytettiin kulttuurialueesta riippuen viljasäkkejä, nauloja, nahkoja tai koriste-esineitä – jotakin yleisesti tavoiteltua.

Sumerit ryhtyivät kirjaamaan suorituksia savitiiliin painetuilla merkeillä. Tiileen painetut merkit kertoivat, kuka on antanut, kenelle on annettu, mitä ja kuinka paljon. Tiilet järjestettiin kasoihin, joista saattoi selvittää saatavat ja velat. Yksi tiilikasa kertoi eri asioiden ristikkäiset vaihtosuhteet. Kasoja säilytettiin temppeleissä, jotka historioitsijoiden mukaan eivät olleet uskonnollisia. Kirjanpito avasi mahdollisuuden palkkatyöhön ja kirjoitustaitoon, mutta kiinteät vaihtosuhteet estivät markkinatalouden vapaan hinnanmuodostuksen.

Joidenkin mielestä foinikialaiset kauppiaat keksivät rahan. Kauppiaat lähettivät toisilleen velkakirjan kaltaisia papyruksia - se ei minusta kata rahan käsitettä. Babyloniassa temppelit ryhtyivät ottamaan talletuksia vastaan. Hammurabi sääti ensimmäisen talletuspankkilain kolme tuhatta vuotta sitten. Temppeliin sai viedä tavaraa talteen. Varsinaisen rahan keksimisen kunnian ansaitsee kuitenkin kreikansukuinen Lydian pikkuvaltio. Ensimmäiset elektrumiset, kullan ja hopean seoksesta tehdyt rahat lyötiin Lydiassa lähes 700 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Kreikkalaiset olivat laajalti tunnettuja sotataidostaan. Heitä käytettiin laajoilla alueilla palkkasotureina. Sumerien keksimä tilinpito ei oikein heille sopinut, koska sotilaat saattoivat jäädä paluumatkalla vuosikausiksi vaeltamaan eikä kotikylän temppelissä odottava saaminen motivoinut. Sivuvaikutuksena raha antoi kullekin myyjälle helpon keinon hinnoitella tuotteet. Markkinatalous vakiintui.

Kreikan nousu perustui raudan keksimiseen. Metallien arvo oli laajalti tiedossa ja arvioiden mukaan noin 70% kreikkalaisista sotilaista oli lukutaitoisia. Metallinpalojen leimaaminen ja antaminen maksuksi sopi silloiseen hyvin kansainväliseen ilmapiiriin. Kreikassa kaikki saattoivat leimata rahaa ja arvo kytkeytyi rahametallin arvoon, joka vaihteli. Vasta Aleksanteri Suurella oli riittävän laaja alue vallassaan, jotta hän saattoi sitoa hopea- ja kultakolikoille kiinteän 10-kertaisen vaihtosuhteen. Sopivana korkona kreikkalaiset pitivät 10 prosenttia.

Roomalaiset keksivät rahalle valtion monopolin. Muut eivät saaneet rahaa leimata. Roomalaiset keksivät myös inflaation. Rahametallia heikennettiin ja rahojen kokoa pienennettiin. Tämä tietysti johti hintasäännöstelyyn – valtio kun oli suurin rahalla ostaja. Muut pakkokeinot seurasivat perässä ja Rooman rappio oli jo pitkällä, kun valtio kantoi veroja mieluummin tarvikkeina kuin itse liikkeelle laskemanaan rahana.

Kiinalaiset olivat keksineet paperin ja painotaidon vuonna 104. 900-luvulla moninaisia ammatillisia kirjoja ja romaaneja oli painettu hyvin runsaasti ja lumppujen lisäksi paperia tehtiin bambusta. Kiinalaisilla oli maksuvälitysjärjestelmä, jossa kuriirit siirsivät metallirahoja maksajalta maksun saajalle, kunnes yksi kuriireista keksi, että fyysisen rahan sijaan voi siirtää paperisen tositteen. Tätä kutsuttiin lentorahaksi. Hieman tämän jälkeen maksunvälittäjä ymmärsi, että varsinainen raha makaa kokonaan käyttämättömänä siirron ajan ja ryhtyi sijoittamaan siirrossa olevaa rahaa. Euroopassa paperiraha keksittiin vasta Ruotsissa 1661.

1971 Richard Nixon irrotti viimeisen merkittävän valuutan kultakannasta. Sen jälkeen ainoa yleinen valtion takaama merkitys valuutalle – rahasta ei voi enää sen alkuperäisessä merkityksessä puhua – on, että sillä voi maksaa veroja. Kaikki muu on hitausvoimien ja sen uskon varassa, että rahan käyttö on hyödyllistä.

Kiinalaiset pankin siis antoivat siirrossa olevien rahojen tilalle paperilappuja ja saivat koko siirrossa olevan rahamäärän käyttöönsä. Vielä nerokkaampaa tietysti oli, että rahan sijaan annettiin alunperinkin jo paperilappuja. Nykyään rahan sijaan annetaan pelkkiä numeroita. Sumerien tilit olivat selkeästi futuureja tai optioita.

Nyt olen siinä pisteessä, että voin tunnustaa, että en oikein enää ymmärrä, mitä raha nykyään on. Maksuliikenteen kannalta, nykyiset pankkien temppelit kykenevät kommunikoimaan maailmanlaajuisesti ja tietojärjestelmät käsittelevät vaihtosuhteitakin automaattisesti, joten Sumerien aikainen systeemi saattaisi toimia ja rahan käsite voitaisiin unohtaa. Lisäksi Linuxin kehitys on erinomainen näyttö siitä, miten maailmanlaajuinen projekti hoituu, vaikka isoin osa vaihdannasta tapahtuu suoritteina, joita talousteorioiden mukaan ei voi markkinoilta ostaa. Tietysti, koska vaihdannalla ei ole rahallista arvoa, ei sitä myöskään voi verottaa.

Asiaa voisi ajatella Rooman valtakunnan rappeutumisen näkökulmasta. Jotta verotus saatiin toimimaan tehokkaasti, keksittiin maaorjuus, ammattien vaihto ja muuttoliike kiellettiin ja rahan hyväksyntään pakotettiin, vaikka rahaan ei enää luetettu. Tehokkuutta tarvittiin, kun veroja jouduttiin huomattavasti nostamaan 300 luvulla ja veropakolaisia alkoi olla ylen määrin. Nytkin markkinatalouden nimissä pakotetaan hyvin suuri osa vaihdannasta markkinoiden eli rahatalouden piiriin. Sellaiset vaihdon välineet, joita rahalla ei saa, kuten sukulaisuskollisuus, pyritään estämään. Myös muu vaihdanta tulee mitata rahassa eikä muita hyötyjä saa olla.

Rahanpesu, lahjonta ja monet muut ongelmat puoltavat sumerien käytäntöä. Kaikki voivat mennä tiilenpäitä lukemaan ja näkevät transaktiot avoimesti. Välittömät isot maksut näkyivät tietysti täyteen kuormattuina kärryinä. On kiusallista kuvitella sellainen maailma, jossa rikolliset voivat ilman kiinnijäämisen riskiä lähettää uhkauskirjeitä, toteuttaa uhkauksensa, esimerkiksi maineen pilaamisen, kurssimanipulaation tai palveluneston, ja lisäksi nostaa kiristetyn rahan. Sähköinen käyttäjää tunnistamaton tietoverkossa liikkuva raha avaa tämän Pandoran lippaan. Toivottavasti lippaan kansi kyetään pitämään kiinni.

Sumerien ideana oli siis ennen kaikkea alueellinen vaihdanta ja luotettu kolmas osapuoli, joka kykenee todentamaan transaktiot kiistämättömällä tavalla. Alkuperäistä rahaa ei enää ole, mutta tämä rahaa edeltävä osa maksuliikenneinstituutiosta on tärkeä ja toivottavasti kehittyy myös Yhdysvalloissa siten, että asiakkaan ei ole pakko maksaa myyjän pankkiin. Kiinalaiset osasivat homman paremmin jo tuhat vuotta sitten. Sumereilla tietysti oli vain yksi pankki.

Suomessa tilanne on edistyksellinen, mutta tietotekniikalle on vielä paljon tilaa. Maksamisessa ja kirjanpidossa on edelleen lähes yhtä paljon käsityövaiheita kuin sumereilla. Tilirivit eivät tietysti ole enää tiilirivejä. Sähköinen lasku on edistystä, mutta monen tapahtuman osalta lasku sellaisenaan on ylimääräinen työvaihe. Pienten summien sähköinen maksaminen on seisahtunut operaattoreiden ahneuteen.

Operaattoreilla olisi ollut mahdollisuutensa ryhtyä laajamittaisesti maksuliikenteen hoitajiksi, koska ne toimivat muutoinkin luotettuna kolmantena osapuolena ja käsittelevät tehokkaasti hyvinkin pieniä transaktioita. Etelä-Koreassa kännyköillä maksetaan kaupan kassajonoissa. Kassat ottavat vastaan bluetooth- signaalin, joten maksu ei kulje operaattorin kautta. Kauppa hoitaa varmennuksen normaalin luottokorttimaksun tapaan kiinteällä yhteydellä pankkiin. Operaattoreiden etsikkoaika on luultavasti mennyt ohi ja menettely toivottavasti yleistyy Suomessakin. Kaiken järjen mukaan käteisen käsittely on hidasta, kallista ja tarpeetonta. Valitettavasti meillä on kehitystä estävä valtio, joka subventoi käteisen käyttöä ja kännykkävalmistaja, joka on kumartanut operaattoreita.

Valtioiden keskinäinen kilpailu yrityksistä ja osaajista pakottaa laskemaan transaktiokustannuksia. Jotta resurssit ohjautuvat oikeisiin paikkoihin, on vaihdannan sujuttava oikean tasoisilla arvoilla. Euroalueen laajentuminen osoittaa suuntaa, jonka ääripäässä maailmassa ei ole enää montaa erillistä valuutta-aluetta. Kännykkä on pian Intiassakin halvempi kuin kengät – ja kenkiä tarpeellisempi jopa kerjäläisille.

Kreikkalaisten ajatus rahan helposta kansainvälisestä vaihdettavuudesta ja selkeästä arvosta – eli rahan käyttö mittatikkuna – on toinen erikseen harkittava elementti. Koska tuotteet ja palvelut erikoistumisen myötä moninaistuvat, ollaan etääntymässä tilanteesta, jossa tuotteilla ja palveluilla olisi selkeä markkina-arvo.

Lisäarvoja tuovat erikoistumiset yhdistyvät yhä useammin verkostojen kautta markkinoiden ulkopuolella. Ostaja voi haluta tietyn myyjän arvomaailmansa vuoksi tai jonkin muun rahassa mittaamattoman asian vuoksi. Myyjällä voi olla vastaavia preferenssejä. Minua vanhemmat saattavat vielä muistaa aivan luontevan lauseen: “Sinun rahasi eivät minulle kelpaa.” Amerikkalaisille ilmiö on nykyäänkin tuttu. Vaihtokaupalla voi myös muutoin olla monimuotoisempi luonne.

Rahallisen arvon sijaan hinnan voisi sumerien tapaan ilmoittaa viljasäkkeinä, kankaana ja nautoina. Tai vaikkapa raaka-aineiden futuureina. Asiakkaat voisivat verrata vaihtoehtoisia ratkaisuja Professori Tiusasen tapaan henkilökohtaisen ostoskorin kautta. Sumerien kiinteät vaihtosuhteet korvattaisiin raaka-ainepörssillä

Rahan visio palautuu Adam Smithin ideaan erikoistumisesta ja vaihdannasta. Hintamekanismin avulla näkymätön käsi optimoi resurssit. Raha instituutiona on sekä ostajien, myyjien että verottajan mittatikku. Samalla raha on ajan ja paikan sekä vaihdon osapuolten siirron salliva järjestely. Rahan määrää sääntelemällä valtiot voivat myös ohjata suhdanteita. Rahan kanssa kilpailevia verkostotalouteen sopivia vanhoja ja uusia erikoistumisen ja vaihdannan muotoja on runsaasti ja ne tulevat varmasti elämään. Teoriassa raha voisi jopa kadota, mutta sitä en ennusta. Hitausvoimat ovat liian suuria eikä paineita tarvittavaan samanaikaiseen uusiutumiseen ole. Raha on rahasta päättäville hyvä asia.

Rahatalouden merkitys kasvaa tietysti nykyisestä. On paljon asioita, joiden arvoa emme vielä halua mitata rahassa. Erityisesti rahatalouden merkitys korostuu kehitysmaissa, joissa paikallisen talousalueen ulkopuolelta, tehokkaampien erikoistumisten alueilta tulevat vaikutteet aikaansaavat turbulenssia. Elintason ja hintojen toivottavasti tasaantuessa epätasapainon voi kuvitella vähenevän.

Kansainvälinen maksuliikenne ja internet poistavat etäisyyksiä. Joitakin kaaokseen tai totalitääriseen sulkeutumiseen ajautuvia poikkeuksia lukuun ottamatta alueellinen eriarvoisuus vähenee, vaikka alueiden sisäinen eriarvoisuus voi lisääntyä. Meille tämä tietysti tarkoittaa haastetta. Viimeisen neljän vuoden kaltainen näköalaton säästämällä tapahtuva rakenteiden vahvistaminen johtaa jälkeen jäämiseen.

Pankeilla on kaksi roolia. Maksuvälitys ja vaihdantaa tukevien mekanismien kehittäminen yhä alhaisempia transaktiokustannuksia kohden on varmasti tärkein. Toisaalta pankeilla on lähinnä juutalaisten pankkiirien perintönä vahva asema yritysten ja yksityisten pääomahuollon järjestämisessä. Tähän liittyy selkeitä verkostotalouden ja sosiaalisen pääoman elementtejä. Mitä paremmin pankki tuntee asiakkaansa, sitä paremmin se kykenee arvioimaan riskin ja sitä pienemmällä preemiolla pankki tuottaa voittoa. Tämä ei niin suoranaisesti koske suuryrityksiä, mutta ainakin pk- sektorin ja pankin väliset hyvät suhteet tulevat myös globalisoituvilla markkinoilla olemaan tärkeitä sekä asiakkaiden että pankin kannalta.