LAPPEENRANTA 10.04.2002

E-LEARNING –SEMINAARI

Osaaminen, oppiminen ja opetus tulevaisuuden pyörteissä

Risto Linturi, www.linturi.fi

Arvoisa yleisö,

yritän kovasti opetella entiseksi insinööriksi. Kohta monistamme ihmisen ja opetamme koneet ajattelemaan ja tuntemaan. Tässä kohden piinttynyt humanisti jo hymähti – vain insinööri ajattelee ihmisen koneeksi. Mutta en ajatellut heittää tieteellistä näkökulmaa sikseen vain vaikutelman vuoksi. Ja silti jo kaksi kertaa olen onnistunut. Kuulijat ovat kysyneet, onko minulla filosofin vai papin koulutus. Jos tekniikka avaa yhä enemmän mahdollisuuksia, pitää keskittyä kysymyksiin mitä ja miksi, enemmän kuin kysymykseen miten.

Amerikassa 75% tutkituista lukiolaisista kopioi tehtäviinsä vastauksia internetistä. 50% oppilaista ei katso asiaa lunttaamiseksi ja loput selittelevät ohittavansa moraalin, koska eteenpäin on päästävä ja kilpailu on kovaa. Onko niin, että enemmistö on oppinut uuden tehokkaamman arvomaailman?

Ehkä olemme menossa sellaiseen aikaan, jolloin elearning todella merkitsee sähköistä oppimista. Virtuaalilasit tunnistavat kasvit ja pikkulinnut, näyttävät, mihin asentajan kuuluu kätensä seuraavaksi laittaa tai seuraava shakkinappula siirtää. Pianonsoittajan käsiin kytketyt hermottajat kuljettavat sormia koskettimilla ja Teuvo Kohosen itseorganisoituvat hermoverkot ryhmittävät ylikansallisia organisaatioita samaan kategoriaan valtioiden kanssa aivan kuin Georg Henrik von Wrightin filosofin aivot. Minulle opetettiin vielä, miten neliöjuuri lasketaan kynällä – nykyään sen asian osaa vain taskulaskin. Parhaimmillaan elearning ehkä tarkoittaa, että opimme asioita hetken niin vaatiessa. Onko paras versio e-oppimisesta sellainen järjestelmä, joka tunnistaa tilanteen vaatiman toimenpiteen ja tekee sen puolestamme vaivaamatta meitä sen enempää?

Oppimisesta on vaikea puhua ennakkoluulottomasti ilman selkeää määritelmää. Tuskin pääsemme ongelmista vaikka määrittelemme oppimisen osaamisen lisääntymiseksi. Sitten pitäisi vielä määritellä osaaminen. Sovitaan osaaminen kyvyksi selvitä eteen tulevista tilanteista halutulla tavalla. Tässä ei vielä pitäisi tulla riitaa monenkaan oppisuunnan välillä, mutta ongelmia alkaa silti tulla.

Suklaa, seksi ja huumeet kelpaavat esimerkeiksi – aivoilla ja keholla saattaa olla aivan erilainen tahtotila näissä asioissa. Miten me selviämme haluamallamme tavalla tilanteesta, jossa halumme ovat ristiriitaisia. Ehkä kyse silloinkin on osaamisesta, mutta tarkasteluyksikkö on väärä.

Osaaminen ei ole vain aivojen asia. Kehon kemiallisten ja hermostollisten tuntemusten osuus tunteissa on suuri ja tunteiden osuus ajattelun arvomaailman ohjaamisessa vielä suurempi. Ihmistä ei voi tarkastella ympäristöstään erillisenä oppijana eikä aivoja tai kehoa toisistaan erillisinä oppijoina, mutta erillisiä näkökulmia ei saisi silti sivuuttaa.

Professori Airaksinen puhui muutama kuukausi sitten eräässä kieltenopettajien tilaisuudessa ja sanoi, että koulutus on sopeuttamista. Ajatus ei ole huono, vaikka se kuulostaa raadolliselta. Jos ajatellaan ympärillämme olevaa yhteiskuntakoneistoa, pärjäävät sopivat usein päteviä paremmin ja saattavat niin halutessaan jopa saada enemmän aikaan. Ehkä sopeutettu ja oppinut ovat sama asia. Yksi koululaitoksen tehtävistä alun perin oli sopeuttaa ihmiset teollisen tuotannon koneistoon kellontarkoiksi, virheitä välttäviksi ja käskyjä noudattaviksi liukuhihnan tahdissa toimiviksi säännönmukaisiksi rattaiksi. Chaplinin elokuvassa “Nykyaika” ajatus havainnollistuu. Täysin toisenlainen ajatus koulutuksen roolista ilmenee elokuvasta “Kuolleiden runoilijoiden seura”, mutta jätetään se hetkeksi.

Miten tämä kaikki sitten liittyy elearningiin? Älkää siitä murehtiko. Pääsen siihen viimeistään puolen tunnin kuluttua ja tiedätte hyvin, että tämän kyllä pitäisi liittyä kaikkeen oppimiseen, mutta erityisesti verkotetun maailman oppimiseen.

Filosofi ja aivotutkija Daniel Dennett pääsi kirjallaan “Tietoisuuden selitys” klassikoiden joukkoon. Toisessa kirjassaan “Kinds of Minds” hän rakentaa mielen mekanismit vähä vähältä pieniksi roboteiksi kutsumistaan monistuvista makromolekyyleistä ja näitä korkeammista mekanistisesti selitettävistä ominaisuuksista. Monimutkaisuus erottaa meidän aikomuksemme termostaatin aikomuksista. Vähä vähältä paljastuu myös, että älyllisesti tuntevan olennon ja samaisen termostaatin välillä on vaikea löytää selkeää rajaa, etenkin, jos termostaatti yrittää kerätä tietoa ja oppia. Oppimisen menetelmät tietysti ovat erilaisia, mutta oppimisen periaate – informaation kerääminen, järjestäminen ja kanavointi aikomuksen mukaiseksi toiminnaksi – se säilyy läpi kaikkien oppivien järjestelmien.

Dennettin torni alkaa hyvin hitaasta darvinistisesta oppimisesta. Tämä oppimisen ajatus ei ole yksilökeskeinen. Länsimaissa sitä harvoin pidetään oppimisena. Silti esimerkiksi perhosyhdyskunta Englannissa oppi sillä tavalla selviämään teollisuuden saasteista nopeammin kuin ihmiset. Joustavien järjestelmien, kuten hermoston kohdalla tähän liittyvä Baldwinin efekti nopeuttaa geneettistä valintaa huomattavasti, mutta se menee jo sivupoluille, vaikka hyvin samankaltainen efekti onkin tietokonesukupolvien ja internetin ominaisuuksien nopean kehityksen takana. Baldwin keksi periaatteen 1896. Bill Gates muutti strategiaansa sen mukaiseksi noin sataa vuotta myöhemmin aiemman strategian noudatettua pelkistetympiä darvinistisia oppeja inkrementaalisten lisäysten edullisuudesta.

Seuraava taso tornissa on ABC-taso, jossa filosofi Humen assosiatiivisuus, Skinnerin behaviorismi ja Thorndiken konnektivismi katsotaan saman asian eri muodoiksi. Darvinismissa yksilöllä on joku toimintamalli, joka lisääntyy tai kuolee sen mukaan, onko toimintamalli hyvä tai huono. Ryhmän yleinen toiminta kehittyy, ryhmä oppii.

Behavioristisessa oppimisessa yksilö kerää ympäristöstä mallin ja kokeilee tilanteisiin erilaisia toimintatapoja, joista hyvää palautetta saavat parit vahvistuvat yksilön käyttäytymisessä ja yksilö oppii.

Ihminen osaa geneettisesti hyvin paljon. Korkeat paikat ja muut luontaisesti vaaralliset tilanteet aiheuttavat epämieluisan olon, joka ehdollistaa valitsemaan mukavamman tuntuisia reittejä. Käytännön tilanteissa nämä signaalit ovat tietysti ristiriitaisia. Esimerkiksi oopperan ulvonnan ohi menee seuralaisen hymy, joka ehdollistaa pitämään oopperasta. Valitettavasti koulukuntaiseen akateemiseen ajatteluun mahtuu usein kerralla vain yksi oppi eikä behaviorismille ole siksi haluttu antaa tuumankaan sijaa viime vuosikymmenten pedagogisessa keskustelussa. On tietysti selvä, että behavioristit yrittivät selittää kaiken behaviorismilla, mutta yhtä järjetöntä on kieltää behavioristiset mekanismit kokonaan.

Behavioristisessa oppimisessa on puutteensa. Ehdollistaminen karsii toimintatapoja kokeilun kautta ja tietysti ensimmäinen kokeilu saattaa olla hyvin vahingollinen ja osa tilanteista vaihtelee niin, ettei tästä oppimisen tavasta aina ole paljonkaan iloa.

Seuraava oppimisen porras on viime vuosisadan suurimman tieteen filosofin ja totalitärismin ajatuksien vastustajan käsialaa. Popperilainen oppiminen rakentuu tavallaan skinneriläisen päälle. Jotta kaikkea ei tarvitse oppia kokeilemalla, popperilainen olento kykenee kuvittelemaan mielessään toimintaympäristön ja kokeilemaan mielessään toimintamalleja.

Omassa ajattelussani simulointi ja siihen liittyvä hahmottaminen ovat merkittävällä sijalla. Lastentarhassa muutama vuosi sitten kuulemani kasvatustieteilijä kertoi vankilatutkimuksesta. Vangeilla havaittiin huomattavasti normaalia heikompi mielikuvitus. Toimintamalleja pitää silloin kokeilla oikeasti, jotta ymmärtää, että niistä jää kiinni. Popperilaisessa oppimisessa kokeilu tehdään mielessä, mutta kehon tuntemukset ovat silti mukana. Monet kuvitelmat saavat hien tai punan nousemaan pintaan ja tietysti paljon muutakin.

Behaviorismia ja popperilaista oppimista ylempänä, tornin neljännellä tasolla on Richard Gregoryn mukaan nimetty gregoriaaninen oppiminen, jossa on jo selkeä yhteisöllinen elementti mukana. Esimerkiksi saksiin piiloutuu suuri määrä informaatiota tai osaamista, jonka käyttäjä saa käyttöönsä saksien tekoon liittyviä saloja sen paremmin ymmärtämättä. Nämä erilaiset informaatiota sisältävät työkalut tehostavat ajattelua, jos työkalut vain ovat tavoitteisiin sopivia. Mielen työkaluista sanat ovat kaikkein tärkeimpiä. Susan Blackmore kehittää näitä ja Richard Dawkinsin ajatuksia hyvinkin pitkälle kirjassaan “Meemit – kulttuurigeenit”, mutta jätetään tämäkin hetkeksi. Meemien näkökulma ei ole yksilön oppimisen näkökulma.

Sanojen ja käsiterakenteiden merkityksen oivaltaa historian kautta. Bertrand Russell kuvaa hienossa kirjassaan “Länsimaisen filosofian historia”, miten deduktiivisen päättelyn idea syntyi vasta antiikin kreikassa. Nyt tuntuu kummalliselta, ettei kenenkään mieleen esimerkiksi Babyloniassa tullut, että oletusten ollessa tosia, ovat niistä virheettömästi tehdyt monimutkaisetkin johtopäätökset välttämättä tosia.

Nykyään loogisen päättelyn idea sisältyy kielen rakenteisiin ja kaikkeen tarinankerrontaan – monet lapsetkin sen jo osaavat ikään kuin opettamatta. Mutta aina näin ei ollut. Babylonialaiset nojasivat vain induktiiviseen – yksityiskohdista yleistävään logiikkaan, jolloin esimerkiksi matemaattiset työkalut eivät kehittyneet.

Pyörä on toinen esimerkki ideasta, jonka keksiminen on vaikeaa, mutta kopiointi helppoa. Kielen aikamuodot, ehtorakenteet ja monet kulttuuriin ja tarinoihin liittyvistä ideoista ovat hyvin pitkän ja meemiteoreettisesti darvinistisen oppimisen tulosta. Jos lapsi ei kopioi itseensä näitä ajattelun työkaluja, jää ajattelu kulttuuria edeltävälle popperilaisen olion tasolle – isot aivot eivät auta, jos ajattelun käsitteet puuttuvat. Suurin osa kulttuurimme asioista on hyvin helppoja oppia kopioimalla, mutta äärimmäisen vaikeita keksiä ilman käsitteitä.

Oppiminen organisaatiossa

Pyydän anteeksi, jos olen tähän saakka vaivannut teitä perusteilla. Osa näistä ajatuksista on kuitenkin selvästi internetin kehittämistä myöhempää perua.

Aivoissa oppiminen merkitsee asioiden kytkeytymistä toisiinsa. Virikkeen seurauksena tilanne hahmottuu, mieleen kerääntyy ajatuksia ja näiden seurauksena on toiminta. Mitä paremmin osaa, sitä paremmin toiminta vastaa tilannetta.

Ajatellaan organisaatiota kokonaisuudessaan. Organisaation osaamista ei kannata mitata yksilöiden osaamisen kautta sen paremmin kuin ihmisen osaamista tai älykkyyttä synapsien määrän ja hermoratojen nopeuden kautta. Jos ette vielä puheen aluksi nukkuneet, muistatte osaamisen määritelmän. Ajatellaan tyypillistä tilannetta, jossa palveluhenkilö pohtii asiakkaan ongelmaa, johon toisella työmaalla oleva kaveri on erikoistunut. Muutama vuosi sitten kaveri haettiin paikalle ja aikaa kului kaikilta. Nyt soitetaan kaverille – kännykkä on kuin telepatia. Kaverin tiedot ovat saatavilla. Organisaation ongelmanratkaisukyky on parantunut eli oppimista määrityksen mukaan on tapahtunut, vaikka tavallaan kukaan ei ole oppinut mitään.

Koetetaan istuttaa tämä organisaatioiden oppiminen Dennettin tornin tasoille. Monet organisaatiot kehittyvät satunnaisesti. Henkilöitä siirretään paikasta toiseen, tiedonkulkuun vaikuttavia järjestelmiä luodaan ja puretaan. Kukaan ei hallitse organisointitapoja kokonaisuutena. Siksi mallien oppimista varmasti tapahtuu yleisdarvinismin kautta huonojen karsiutuessa ja hyvien kopioituessa muihin organisaatioihin. Tuntuu myös siltä, että yksityiskohtien tasolla behaviorismi toimii – hyvistä kokeiluista saadaan myönteistä palautetta ja niitä jatketaan. Oppimisessa on paljon paikallista autonomiaa – puhutaan siitä, miten joku taito siirtyy selkärankaan. Sormet välttävät polttavan lieden automaattisesti.

Popperilaista organisaatio-oppimista harrastavat lähinnä liikkeenjohdon konsulttien ja ammattisaneeraajien johdolla tapahtuvat projektit, kun erilaisia toimenpiteitä simuloidaan runsaasti. Gregoriaanista työkalukopiointia harrastavat eniten tietojärjestelmäkonsultit. Huomaatte, että siirsin tieteellisesti hyvin perustellut käsitteet niille vieraaseen viitekehykseen. Ideointivaiheessa niin voi tehdä. Sen pidemmälle en jatka, vaikka tämä tuntuisi toimivan. Hyödyllisemmältä tuntuu ideoiden irroittaminen yksilöistä ja organisaatioista kokonaan omaksi elämänmuodokseen, mutta siihenkin palaan vasta myöhemmin.

Ihminen osaa paljon osana omaa verkostoaan – siirrettäessä toiseen paikkaan voi osaaminen kadota, kun yhteydet eivät enää toimi. Ajatelkaa vaikkapa tuotannon järjestelijää, joka siirtyy yrityksestä toiseen periaatteessa samaan tehtävään, mutta tuotannonohjausjärjestelmä on vieras ja tuotantoon osallistuvien ihmisten todellisista kyvyistä on vain se tieto, joka järjestelmiin on syötetty. Saattaa kestää kauan, ennen kuin hän saavuttaa aiemman tehokkuutensa ja koko sen ajan kaikki muukin ontuu.

Kuka teistä tietää, miten metsässä keitetään vettä, jos kenenkään muun tekemiä välineitä ei saa käyttää? On aika selvää, että osaamisemme on työkalusidonnaista ja sosiaalisesti kytkettyä muihin ihmisiin. Työkalujen ja ihmisten vaihtuessa yksilöllinenkin osaaminen menettää merkitystään. Tilanne saattaa helpottua. Transaktiokustannusten alennuttua tietotekniikan ja avoimien verkkojen ansiosta, yhä useammat asiat on kannattanut ulkoistaa ja hankkia markkinoiden kautta. Nykyään organisaatiosta toiseen hypättäessä kaikki verkostot eivät katoa. Osaaminen säilyy.

Transaktiokustannusten aleneminen johtaa moneen muuhunkin oppimisen kannalta keskeiseen päätelmään. Kopioiden tekeminen on yhä helpompaa. Miniatyrisoinnin kautta saadaan ennen pitkää tulostimen tilalle pakastearkun kokoinen joustava tuotantolinja, joka valmistaa verkosta tilattujen suunnitelmien mukaisia tavaroita. Mutta jo nyt joustavat tuotantolinjat suotavat pienillä katteilla kenen tahansa suunnittelemia tavaroita, joita avoimet automatisoidut jakelureitit pienin kustannuksin jakelevat. Netissä tieto uusista ideoista leviää melkein itsekseen.

Minkälaisesta osaamisesta tämä uusi maailma palkitsee ja miten sitä osaamista saa hankittua? Jos kopioiden tuottaminen on halpaa ja jakelu ulottuu kaikkialle, ei tuotantokapasiteetin omistaminen tai jakelukanavan hallinta enää ole niin keskeistä kuin aikaisemmin. Informaation saaminen ja jakelu on myös muuttunut aiempaa paljon helpommaksi, joten pelkkä tiedon omistaminen ei sekään tee autuaaksi, vaikka omistetun ainutkertaisen informaation arvo jakelun helppouden vuoksi kasvaakin.

Tulevaisuudessa koneet siis tekevät kopiot ja ihmiset tekevät ainutkertaisia asioita. Tässä kannattaa muistaa, että jokainen toisen ihmisen kohtaaminen voi olla ainutkertaiselta tuntuva tilanne. Minä muistan parinkymmenen vuoden takaa, kun olin noviisina itsensä johtamisen kurssilla. Istuimme hevosenkengän muotoisessa pöydässä, sisään marssi jämäkkä hyvin suoraryhtinen meitä vanhempi mies. Pöydän ääreen saavuttuaan hän hyppäsi terävästi tasajalkaa keskelle pöytää. “Jos haluatte saada jotakin aikaan, tehkää mitä se vaatii. Minä halusin nyt teidän huomionne.”

Ukko-Pekka Rautakoura, entinen armeijan eversti todella sai meidän huomiomme. Hän sai huomioni vielä myöhemmin, kun olin terävässä keskustelussa arvostellut naapuriosaston vetäjää. Rautakoura veti minut tauolla syrjään ja sanoi: “Sinulle sanon – ennen kuin avaat suusi, mieti, mitä aiot saada aikaiseksi.” Olen nyt muistanut nämä asiat kaksikymmentä vuotta kuin eilispäivän ja tiedän, mitä todella loistava opettaja voi saada aikaan. En tiedä, kykeneekö mikään e-learning-systeemi tähän, mutta ajattelin vielä ehtiä niihinkin asti, vaikka otsikossani ei onneksi sellaista ole luvattu.

Mutta palatkaamme siihen ainutkertaisuuteen. Minä voisin laulaa – se olisi varmaan ainutkertainen kokemus. Marc Canter todella lauloikin – komealla oopperan tenorin äänellä, kun olimme molemmat esitelmää pitämässä Uudessa Englannissa Camdenin oopperatalossa. Ainutkertaisen lisäksi pitää olla empatiaa, jotta kykenee tunnistamaan, mitä sellaista saisi aikaan, jota muut voisivat arvostaa.

Mitä hajautetumpaa ja verkottuneempaa kaikki tekeminen tulevaisuudessa on, sitä enemmän meidän jokaisen tulee herkistyä asiakkaiden ja yhteistyökumppanien tarpeille. Pomon käskyjen noudattaminen tai huolellinen opittujen asioiden toistaminen eli matkiminen ei usein enää riitä. Marc’n kanssa lavalla oli käyttöliittymäguru Don Norman, jonka nimen monet teistä toivottavasti tunnistavat. Hän herätti luovalla tavalla hämmennystä toivoessaan, että koulut eivät enää rankaisisi lunttaamisesta vaan arvosanat annettaisiin saavutuksen mukaan riippumatta tavasta, jolla siihen on päästy, koska siitä maailmakin nykyään palkitsee. Toimintakykyyn ei useinkaan vaikuta, onko vastauksen keksinyt itse vai saanut sen jostakin, joten aiempaan osaamisen määritelmään tämä ei vaikuta.

Tietokoneiden ja –verkkojen rooli oppimisessa

Tietokoneen voima oppimisessa on todella suuri. Tavallaan esimerkiksi lentosimulaattori korvaa popperilaisen oppimisen kuvittelun tarpeen ja monet oppimistilanteet voidaan palauttaa simulaation keinoin käytännön tilanteiden hahmottamiseksi ja maailmankuvan sisäistämiseksi harjaantumisen kautta. Siihen meidän aivomme ovat ehtineet kehittyä satoja miljoonia vuosia kauemmin.

Vanhempi tyttäreni kävi soittotunnilla kerran viikossa. Siitä ei oikein tullut mitään ja se jäi pois. Hankin hänelle tietokoneeseen kytkettävän koskettimiston ja opetusohjelman, kun hän oli kolmentoista ikäinen. Kone näytti vaihe kerrallaan, miten kädet kuuluu laittaa. Harjoituksissa kone korjasi heti jokaisen virheen. Välillä oli pelejä, joissa ankat tulivat nuottiviivastoa pitkin ja oikeita koskettimia painamalla ne sai ammuttua alas. Muutamassa kuukaudessa innostunut nuori oppi soittamaan. Soitto kuulosti aluksi tietysti aivan samalta kuin tietokone olisi soittanut, mutta pikkuhiljaa itsenäisessä harjoittelussa tunteet tulivat mukaan.

Behaviorismi on opettajankoulutuksessa hyljeksitty alue. Se on tyrmätty lähes kokonaan ja vastustajat ovat nostaneet esille yksipuolisen ja yliampuvan tympeän osan behaviorismista, jonka varjolla on pesty kädet koko asiasta.

Lapset menevät pesuveden mukana. Behaviorismin voima on siinä, että välitön palaute on luonnollinen tapa oppia. Valmennuksessa behaviorismin mukaista shapeamista suositaan. Äidin hymy sylivauvalle ja opettajan silmäys shapeavat.

Minä kirjoitan nykyään melko paljon esitelmiä englanniksi. Kävin pari vuotta sitten oppitunneilla ja luen toisten puheita, mutta välittömän palautteen saan tekstinkäsittelyohjelmalta, joka vetää punaisen viivan jokaisen väärin kirjoitetun sanan tai lauseen alle ja näyttää pyydettäessä jokaiselle sanalle synonyymejä. Opetusohjelmien, oppivien ohjelmien ja opettavien ohjelmien raja on hämärä.

Tietoverkko auttaa tietysti myös popperilaisessa ja gregoriaanisessa oppimisessa. Verkkojen kautta tv-uutisista alkaen saamme jatkuvasti täydennystä mielessämme olevaan maailman malliin popperilaisia mielikuvituskokeiluja varten että uusia ajattelun työkaluja. Uuteen teemaan perehtyminen ja viimeisimmän tiedon selvittäminen onnistuivat ennen kunnolla vain vierailemalla aihepiiriin perehtyneen tutkimusyhteisön luona tai tilaamalla materiaalia eri yliopistojen kirjastoista. Nyt lähes aihe kuin aihe avautuu tuhansina linkkeinä, joiden avulla kriittinen lukija pääsee nopeasti melko pitkälle.

Oppiminen on informaation järjestämistä. Hyvin pieni osa informaatiosta on enää ulkomuistissa. Tehtäviin liittyvä tieto tai tietoa sisältävät työkalut ovat saatavilla ja osaaminen syntyy tästä kombinaatiosta. Osaamista ja oppimista on siksi myös asioiden järjestäminen sekä mielessä että ympärillä arkistoksi, linkeiksi, postituslistoiksi ja entistä parempien työkalujen käyttö.

Paremmista työkaluista haluaisin mainita Googlen, joka heti ilmestyessään lisäsi minun osaamistani kaikista uusista asioista todella paljon. Google järjestää löydetyt dokumentit ennen käyttämääni Altavistaa hyödyllisemmin. Ensimmäisillä Googlen sivuilla tuntuu aina olevan hakemiani tietoja kattavasti ja luotettavasti käsitteleviä dokumentteja. Google käyttää yhteisöllistä oppimista. Sellaiset dokumentit sijoittuvat kärkeen, joihin viitataan muista dokumenteista runsaasti. Tämä mittaa suosiota tai suosittelijoiden määrää jollakin tasolla. Mietin asiaa kyllä uudelleen, kun omalle kotisivulle tuli joku hakuehdolla Acapulco bordellos. Kokeilin sitä googlella ja www.linturi.fi oli ykkösenä. Reflektoinnin kautta sanoisin, että erehtyminen on inhimillistä ja virheistä oppii, mutta google tuskin tuosta mitään oppi.

Länsimainen yhteiskunta on siirtymässä pois teollisen sarjatuotannon ja massamarkkinoinnin hallitsemasta hierarkioiden ajasta. Koneet suorittavat tulevaisuudessa kaikki sellaiset tehtävät, joissa tunteita ei tarvita. On turha kuvitella sellaista aikaa, kun ihmiset ovat toisilleen täysin tarpeettomia. Silloin koneet korvaavat lapsetkin AI-elokuvan tavoin ja ihmiskunnan ongelmat loppuvat sukupuuttoon. Uskon, että näin ei käy. Koneet voivat tyydyttää joidenkin kaikki tarpeet, mutta jäljelle jäävät ne ihmiset, jotka ovat toisilleen merkityksellisiä. Ihminen on sosiaalinen olento ja Darwin opettaa ihmislajin taas kokemaan toisensa tarpeelliseksi. Sen kautta ihmiset väistämättä voivat myös olla toisilleen hyödyksi.

Yhä useammin ihmisiä tarvitaan uuden luomiseen. Maailma palkitsee luovuudesta ja kyvystä oppia sellaisia asioita, joita kukaan ei ole opettanut. Tietoverkoista löytyy tietoa ja taitoa, kunhan keksii, mitä muut voisivat arvostaa. Verkostoituminen on sekin tulevaisuuden avain, koska yhä useammat asiat sujuvat parhaiten ihmisten keskinäisen ja vastavuoroisen, luottamukseen perustuvat yhteistyön kautta. Siksi sosiaaliset taidot, empatia ja luovuus ovat tärkeitä.

Minulle luovuus ei kuitenkaan ole maalipönttöjen kaatamista kankaalle tai satunnaista hoilaamista. Uuden luominen sekä taiteessa, tieteessä että teollisuudessa vaatii yleensä hyvin pitkällisen perehtymisen moninaisiin taitoihin ja ajatuksiin. Runoilijoilla on valtava sanavarasto, taidemaalareilla harjaantunut käsi ja silmä ja tiedemiehillä kattava tieteen perusteiden hallinta. Aiemmin taiteilijat olivat uusien tekniikoiden ensimmäisiä käyttäjiä, jopa keksijöitä. Sitä kaivattaisiin edelleen.

Näiden asioiden opettelussa tietokoneet ovat suureksi avuksi. Myös arvomaailmaa voi kehittää tietokoneavusteisesti. Tunteita valvovan sähköiskukoneen ehkä jättäisin pois, mutta molemmat lapseni pelasivat aikansa Jones – nimistä peliä, jossa menestys riippui ahkeruudesta, opinnoista ja työkokemuksen hankkimisesta. Hyvät simulaatiopelit ovat loistavia opettajia, koska ne opettavat käytännön kokemuksia.

Siirrytään taas pois yksilöllisestä oppimisesta meemien maailmaan. Richard Dawkings kuvasi kirjassaan “Geenin itsekkyys”, miten evoluutiossa ei ole kysymyksessä eliön säilyminen vaan geenin säilyminen. Hän kuvasi samalla yleisdarwinismin periaatteen, jonka mukaan aina, jos tapahtuu kopioitumista ja kopioitumisessa virheitä sekä ympäristön karsintaa, tapahtuu myös evoluutiota kohti kompleksimpia muotoja.

Geenien lisäksi Dawkings tunnisti ihmisten ilmaukset geenien kaltaisiksi. Jos matkiminen tai opitun tunnistaminen ja toistaminen ajatellaan laajasti kopioinniksi, ovat lähes kaikki ilmaisumme toisilta ihmisiltä kopioituja. Harvat luovuuden puuskat voidaan ajatella virheiksi kopioinissa ja meemikone on valmis. Susan Blackmore vie meemiteoriaa kirjassa “Meemit – kulttuurigeenit” niin pitkälle, että selittää meemiteorian avulla hyvin taidokkaasti sekä kielen syntymisen että roomalaiskatolisten pappien selibaatin ja ihmisen epäitsekkään käyttäytymisen tai sen, että muusikot ovat vastakkaisen sukupuolen suosiossa.

Jos maailma selitetään meemien kautta, muodostuu maailmassa yhä kiihtyvällä vauhdilla liikkuvista ideoista oma aineeton elämänmuotonsa. Aiemmin ideat siirtyivät enimmäkseen samaa reittiä kuin geenit – sukupolvia alaspäin. Nykyään ideat siirtyvät lähes maailmanlaajuisesti tietoverkkojen nopeudella.

Yksi selkeimmistä meemeistä on tarina kissasta mikroaaltouunissa. Laajempia meemipleksejä, meemien muodostamia joukkoja ovat esimerkiksi uskonnot, joiden syntyhistoriaa Bertrand Russell kuvaa hätkähdyttävällä tavalla pääteoksessaan. Totalitäärisissä järjestelmissä ideoiden syntyä ja leviämistä estetään. Kehitystä hallitaan tappamalla tai rajoittamalla meemimaailman elämää. Lunttauskielto ja tekijänoikeudet ovat samanlaisia tehokkaiden meemien leviämistä estäviä rakenteita.

Kaaosteoria on meemien kanssa samanaikaisesti syntynyt ja kehittynyt idea. Teoria selittää itsenäisistä yksiköistä koostuvien järjestelmien kehitystä. Muurahaiskeko on hyvä esimerkki, miten yksinkertaisetkin oliot voivat itse lainkaan ymmärtämättä kehittää monimutkaisia kokonaisuuksia. Monet ihmisten järjestelmät muistuttavat muurahaiskekoja. Monet taloustieteilijät ovat sanoneet, ettei maailmantaloutta kukaan ymmärrä, mutta jotenkin se kuitenkin toimii.

Kaaosteoria on siirtynyt fysiikasta ja biologiasta muutaman viime vuoden aikana organisaatiojohtamisen opiksi. Itseorganisoituvuus on uuden teorian keskeisin sääntö. Minulle itseorganisoituvuuden oppi kytkee yhteen keskeisimmät elementit elämän luonteessa, ajatusten vapaudessa, ihmisten tasavertaisuudessa ja opetuksessa. Minulle opettaminen tarkoittaa sellaisten valmiuksien tarjoamista, että oppilas voi jatkaa

omista lähtökohdistaan. Välineet avaavat mahdollisuudet – arvot antavat suunnan. Siksi ehkä tämäkin esitykseni painottaa itseorganisoituvia oppimistapoja ja jättää määrämuotoiset e-learningin avulla opetettavat valmiit kokonaisuudet syrjään, vaikka monelle instituutiolle ne tuntuvat ainoilta e-learningin piiriin kuuluvilta ajatuksilta. Oppiminen ja opettaminen eivät ole synonyymejä – oppiminen voi luoda uutta, opettaminen kopioi olemassaolevaa.

Palataan ajatukseen verkottumisesta. Tietoverkkojen ja kännyköiden avulla ihmiset ovat kuin hermosoluja maailman aivoissa. Ennen kirjoitettiin paljon tieteisromaaneja, joissa kuvattiin, miten telepatia muuttaisi ihmisten elämää. Nykyään ei enää kirjoiteta, koska kännykät tekevät lähes kaiken saman. Organisaatiot ja tietovarastot toimivat yhä enemmän kokonaisuuksina, joissa jokaisen ihmiset tiedot vaikuttavat muiden toimintaan lähes välittömästi. Ajatus ihmismeressä vellovasta meemielämästä ei ole kaukana. Jokainen opettaja vahvistaa koko ihmiskunnan tasolla joitakin ideoita ja samalla heikentää toisia. Ideoiden meressä saatamme hyvin olla muurahaisia kasaamassa tietämättämme kokonaisuutta, jolla on oma meitä suurempi merkitys.

Tunnetteko sanat – kenoviiva, PC-tukihenkilö ja kuvake tietokoneiden ruudulla. Ne ovat minun levittämiäni ja tietysti varsin merkityksettömiä. Isoin merkitys taisi olla tuolla tukihenkilönimikkeellä, koska se nimesi yhden uuden ammattikunnan ja auttoi luomaan ammatti-identiteetin.

Viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan tehokkaimmin maailman tajuntaan leviäviä ja paljon merkityksellisempiä käsitteitä ovat demokratia, suvaitsevaisuus oikeudenmukaisuus ja avoin yhteiskunta. Suurten opettajien ajatuksiin voi vedota - ne leviävät mielestä mieleen ja muuttavat maailmaa. Suuria ajatuksia ovat myös tieteellisen kritiikin ajatus. Filosofeista sitä on opettanut Karl Popper ja tiedemiehistä suurimpiin opettajiin kuuluu kepposten tekijänä tunnettu nobelisti Richard Feynman, joka määrittelee tieteen auktoriteeteilta saatujen tietojen kokeelliseksi epäilemiseksi. Suuriin ajatuksiin kuuluu myös erityisesti nuoriin vetoava kaiken elämän kunnioitus, jonka Dennett ottaa kirjansa “Kinds of Minds” kantavaksi motiiviksi. Hän toteaa, että pitää olla jokin joka välittää, jotta asialla olisi väliä. Dennett etsii tunnusmerkkiä olioille, jotka osaavat välittää kohtalostaan termostaattia enemmän.

Maailma muuttuu. Oppimiseen tulee uusia menetelmiä. Opittujen taitojen arvostus muuttuu. Pohditaan vielä sitä, onko kone opettajaa parempi opettaja. Tämä on varmasti väärä kysymys. Oppimisessa suurimman työn tekee oppilas. Kone on vain harjoituskirja, joka korjaa virheet heti. Laskin, että koulussa oppilas saa normaalin koulupäivän aikana keskimäärin viisi minuuttia henkilökohtaista opetusta. On älyllistä epärehellisyyttä verrata tuota viisiminuuttista koneiden antaman opetuksen laatuun ja merkitykseen. Ne eivät ole vaihtoehtoja.

Opettaja on korvaamaton, jos hän välittää oppilaistaan ja opettamistaan asioista. Yhteiset kokemukset, tunteet ja rohkaisu ovat oppimisen perusta. Koneet eivät voi korvata välittämistä, mutta toisinaan opettajaa ei tarvitse kohdata henkilökohtaisesti. Joskus tunteet välittyvät kirjan sivuiltakin. Henkilökohtainen kontakti on kuitenkin paljon tehokkaampi ja siksi sille pitää jättää aikaa. Koneita pitää käyttää rutiineihin, jotta opettaja vapautuu virheen korjaajasta kannustavaksi valmentajaksi.

Minulle opettamisen ja kasvatuksen keskeinen yhteys selveni elokuvasta “Kuolleiden runoilijoiden seura”, johon lupasin aiemmin palata. Elämä on seikkailu ja jokainen ihminen muovaa lopulta oman elämänsä itse. Koska minun arvomaailmani perustuu itseorganisoituvuuden perustalle värittää arvomaailma tietysti mielipiteitäni. Minä toivon, että oppilaille annetaan mahdollisimman hyvät valmiudet valita oma tiensä luovuuteen ja seikkailuun sekä toisten ihmisten että meemielämän parissa.

Kuolleiden runoilijoiden seurassa opettaja valmensi ja kannusti oppimaan ja etsimään omakohtaisia merkityksiä. Hän ei suuremmin pyrkinyt sopeuttamaan tai kaatamaan sovinnaisia fraaseja oppilaiden päähän. Darwin korjasi yhden pois. Luovuus ja merkityksien tunteminen avaavat tulevaisuuden ovet - yhä useamman on luomisen tuska koettava – kopioimalla ja ajatuksia matkimalla ei usein enää pärjää.

Luovuus elää kaaoksen reunalla. Sidosten löystyminen ja energian lisääminen aiheuttaa turbulenssia, yksilötasolla kopioituvat uudet ideat luovat kaleidoskooppimaisia emergenttejä rakenteita kokonaisuuteen, joita ennakoivat oudot attraktorit, bifurkaatiot, fraktaalikuviot ja muut kompleksisuuden käsitteet.

Jotta meemiejoukoissa hyödylliset ja hyödyttömät ajattelun työkalut erottuisivat toisistaan korostaisin ajattelun rakenteiden selkeyttä, jota ennen opetettiin esimerkiksi vanhan geometrian todistusten kautta. Siinä oli pakko erottaa kunnolliset perustelut humpuukista. Käsitteiden ristiriitaisuuksia, lähteiden epämääräisyyttä ja auktoriteettien epäilemistä opettaisin myös. Tietoverkot opettavat tätä onneksi hyvin, kun verkoista löytyy riittävästi ristiriitaista tietoa.

Luottamuspääoman merkitystä opettaisin myös. Teemme yhä enemmän yhteistyötä toistemme kanssa – ja yhä useamman muun ihmisen kanssa. Yhteistyö ei onnistu, jos emme osaa luottaa kanssaihmisiimme. Huhut kulkevat verkoissa vanhan kyläyhteisön tavoin. Ehkä Francis Fukuyama on oikeassa kirjassaan “Great Disruption”, jossa hän olettaa, että rakenteiden murtumisesta johtuva arvomaailman rappio on tilapäinen. Opimme uusiin rakenteisiin sopivan arvomaailman, jonka kautta yhteiset arvot taas vahvistuvat, mutta erilaisina kuin ennen. Lopuksi toivon, että keksitte hyviä tapoja opettaa ja ennenkaikkea keksitte hyviä meemejä, jotka kopioituvat itsekseen.