Arvoisat fyysikot ja muu juhlaväki,
tällaiseen juhlapuheeseen varmaan kuuluu yhteenkuuluvaisuuden lisääminen, oman yhteisen tärkeyden korostaminen ja suurten asioiden tarkastelu. Suureksi asiaksi saa nyt kelvata maailmanloppu. Yhteenkuuluvaisuuden vuoksi on löydettävä yhteinen vihollinen, jonka vuoksi leimaan sosiologit pelleiksi lähes täydellisen epätieteellisyytensä vuoksi ja yhteisen tärkeyden vuoksi haluan korostaa, että tässä puheessa on ainakin lopussa kehotus, josta kannattaa ottaa vaarin.
Oma opiskeluni 70/80-luvun taitteessa kului enemmän killan asioissa kuin fysiikkaa tai matematiikkaa lukiessa Hienoja juhlia ei vietetty - ohmimakkaraa ja olutta – frakkia en opiskeluaikanani nähnyt. Ajat ja ongelmat olivat toisenlaiset, osa nuoruuden ongelmista on vaivannut edelleen. Vasta toissapäivänä sain itselleni vastattua kouluaikaiseen kysymykseen, “pyhittääkö tarkoitus keinot?”. Se on kysymys, jota tieteen filosofian 1900-luvun suurin nimi, Karl Popper piti lapsellisena vaikka katsoikin, että jotkut keinot ovat kiellettyjä. En osaa kuvitella, mikä keino, olisi kielletty maailmanlopun estämiseksi, mutta maailmanlopun pelkääjienkin estämiseksi tulisi tehdä jotakin.
Bill Joy, Sunin päätutkija kohahdutti maailmaa esittämällä melkein paniikinomaisen kirjoituksen tietotekniikan, fysiikan ja geeniteknologian etenemisestä. Hän kuvasi, miten robotit tekevät ihmiset tarpeettomiksi. Hän jatkoi Kurt Vonnegutia mukaillen, miten itseään kopioivat nanokiteet tai muunnellut geenit voivat kertaheitolla hävittää kaiken elämän maapallolta ilman, että tämä tulevaisuudessa olisi sen hankalampaa kuin opiskellessani tietokoneen kasaaminen mummon sängystä irroitettuun päätylautaan. Minun piti muuten purkaa se ihan hyvin toiminut kone.
Jos Bill Joyn pelkäämällä tavalla tietokoneet tekevät kaiken, mitä ihmiset tarvitsevat; sinä päivänä ihmiset eivät enää toisistaan välitä eivätkä lisäänny. Darwin tuskin moiseen uskoisi. Pelko terroristien kehittämistä maailman tuhoavista nanokiteistä kuulostaa todellisemmalta. Ratkaisuna kaiken autotallitasoisenkin tutkimuksen valtiollinen valvonta tuntuu Huxleyn, “Uljaan uuden maailman” kauhukuvalta.
Elämä on luonteeltaan itseorganisoituvaa. Kompleksisuuden teoria, kaaosteoria, yleisdarwinismi ja monet muut itseorganisoituvuutta hallitsevat lait korostavat elämän luonnetta vapaana kehittyvänä järjestelmänä. Jos palataan takaisin totalitäärisiin ohjausrakenteisiin, on kyse elämän latistamisesta.
Riskit tulee pitää siedettävällä tasolla, mutta estämällä kehitystä mahdollisimman vähän, avoimen, läpinäkyvän yhteiskunnan ja yhä suuremman institutionaalisen tutkimuspanoksen kautta. Vanha viisaus sanoo myös, ettei kaikkia munia kannata pitää samassa korissa. Nykyistä koriamme kutsutaan maapalloksi ja muiden pallojen asuttavaksi muokkaamiseen tulisi panostaa. Elämimen merkitsee riskiä, mutta pelottavien näkymien lisäksi tulevaisuudessa on paljon kiehtovaa.
Materiaalifysiikan vähittäinenkin kehitys johtaa moniin käytännön läpimurtoihin. Kevyemmät moottorit ja hiilikuiturungot sallivat pian autojen ja kauppakassien lentää automaattisten tukiasemien ohjauksessa. Kellot, sykemittarit ja muut nanokiteistä ihoon tatuoidut animaatiot muuttavat ihmisen kuvaksi. Rasistin lasiin pudotettu retroviruskapseli muuttaa ihosolujen pigmenttituotantoa ja rasistista tulee kaikkien huviksi muutamassa päivässä musta. Ehkä syrjintä loppuu.
Hahmontunnistuksen ja itseoppivien järjestelmien avulla saamme robottikoiria, jotka korvaavat ranskalaiset tryffelisiat. Radioviestinnän kehitys on jo johtanut meidät lähelle käytännön telepatiaa, mutta ihmisen kehittäminen jatkuu niin fysiikan kuin biologian menetelmiä käyttäen.
Hemohes on pientä siihen keinovereen verrattuna, jota jokainen lenkkeilijä saattaa kymmenen vuoden kuluttua itseensä pumpata. Ennen pitkää joku siirtää ajatuksensa tietokoneeseen ja haluaa vakuutusyhtiön maksavan eläkemaksut maailman loppuun saakka. Toisaalla aivojen korvaaminen osittainkin tietokoneella katsotaan teknisesti kuolemaksi, jotta vakuutuskulut eivät kokonaan ryöstäytyisi käsistä.
Olen harrastanut tulevaisuutta pienestä pitäen. Sinne tietysti olemme kaikki matkalla. Minusta tuntuu, että systeemiteoria, operaatiotutkimus ja luonnontieteellinen asenne ovat paljon parempi lähtökohta tulevaisuudentutkimukselle kuin taloustieteen tai erityisesti sosiologian teoriat, joita ei aina kannata tieteeksi edes kutsua.
Fyysikoilla on ollut hyvin selkeä pyrkimys saada aikaan edistystä. Ratkaista ihmisten ongelmia. Demokritos kehitti teorian atomeista ja se johti hänet uskomaan myös ihmisten perimmäiseen tasa-arvoon. Minusta tuntuu siltä, että fysikaalisen ja systeemiteoreettisen ajattelun seurauksena ihminen on taipuvaisempi uskomaan oikeudenmukaisuuden, tasaveroisuuden ja hyväntekemisen periaatteisiin. Erilaiset vehkeilijät ovat yleensä saaneet oppinsa muualla.
Tietysti fyysikotkin pelaavat ja leikkivät. Siitä luovassa oppimisessa on aina kysymys. Reilun pelin merkitys on korostumassa verkkojen avautumisen myötä. Peliteoriasta tuttu voittopelin sääntö: pelaa ensin reilusti ja seuraavalla kerralla niin kuin vastapuoli pelasi edellisellä kerralla – se alkaa yleistyä. Peliteoreettisin todistuksin nykyään jopa sosiologit ovat taipumassa uskomaan, että ihminen ei olekaan valistusfilosofien tyhjä taulu vaan perimmältään moraalinen olento.
Yritystoiminnassa voi tietysti edelleen menestyä sekä hyvällä että huonolla moraalilla, mutta yhä harvemmin, jos ei tuota päätöksillään todellista hyötyä muille. Tämä hyödyn tuottaminen toisille ihmisille ajaa myös kaupallistamaan korkeakoulujen tutkimustuloksia. Omalta osaltani olen saanut olla auttamassa neuroverkkotutkimuksissa syntyneen Websom-menetelmän levittämistä maailmalla käytetyiksi tuotteiksi.
Tieteellinen ja matemaattisen päättelyn oppiminen on antanut melko hyvät eväät myös filosofian tulkintaan. Popper sanoo natsismin ja fasismin syntyyn vaikuttaneesta saksan suurimmasta filosofista Hegelistä vuonna 1945 seuraavaa:
“Hegelistä ei kannattaisi juuri puhuakaan, jos hänen filosofiallaan ei olisi ollut niin vakavia seuraamuksia, jotka osoittavat, miten pellestä voi tulla historiallinen henkilö. Saksalaisen idealismin nousu muistuttaa kauheuksistaan huolimatta koomista oopperaa.” Popper todistaa Hegelin menetelmät epätieteellisiksi ja kutsuu tämän populistisia todisteluita itsevaltiaan monarkian hyvyydestä yleisön noitumiseksi.
Akateemikko Erkki Laurila nimitettiin tuon Suomeenkin ulottuneen tragikoomisen sotaisan oopperan päätösvuonna fysiikan professoriksi TKK:lle. Kun teknillisen fysiikan osasto hieman myöhemmin perustettiin ja hänestä tuli sen johtaja, ei suomessa kovin hyvin vielä hallittu esimerkiksi kylmätekniikkaa. Jääkaappeja oli vain yhdellä prosentilla kotitalouksista ja aravasäännöissä kiellettiin edes varaamasta tilaa moiselle luksuskapineelle. Kuusikymmenluvun lopulla osaston koulutus laajeni matematiikkaan – jääkaappeja oli jo enemmän ja hippiliike kukoisti.
Oman opiskeluni ajan Suomi oli vielä totalitaarinen valtio, koska vallanpitäjä oli ainoa, joka sai kertoa kansalaisille sähköisten tiedotusvälineiden kautta, mikä on totuus. Vapauden, itseorganisoituvuuden ja tasa-arvon tiellä olemme nyt paljon tuota pitemmällä, vaikka taloudelliseen epätasa-arvoon liittyviä ongelmia on paljon. Monille insinöörikoulutuksen saaneille maailma on tietysti teknokratian täyttämä ja nämä asiat eivät paljon vaivaa.
Uskon kuitenkin, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos kriittiseen ajatteluun, ristiriidattomaan teorianmuodostukseen ja kehitykseen uskovat fyysikot jaksaisivat paneutua myös yhteiskunnallisiin asioihin. Luonnontieteiden nominalistisella lähestymistavalla on paljon annettavaa sosiologien tieteeksi kutsumalle essentialistiselle humpuukille ja humpuukilla noitumiselle, jota pääosa sosiologiasta on kaikessa poliittisuudessaan ollut tähän saakka.
- mahtaako täällä muuten olla yhtään sosiologia paikalla että osaan varoa?
Fyysikon koulutuksella pääsee kyllä pitkälle, jos sosiologiset ja filosofiset kysymykset alkavat kiinnostaa. Myös toisinpäin, filosofian keinoinkin on luonnontieteiden olemuksesta saattanut oivaltaa paljon. Leibniz totesi jo 1600-luvulla, ettei ulottuvaista substanssia voi olla eikä maailma koostu materiasta vaan värähtelystä tai informaatiosta. Syvällinen oli myös Aristoteleen ajatus kasveissa ja eläimissä olevasta ideasta, jonka mukaan ne pyrkivät lopulliseen muotoonsa.
Elämän lopullista totuutta ei varmaan saavuteta puhtaasti ajattelun keinoin. Se saavutetaan darwinismin kautta lisääntymällä ja kehittymällä. Virtuaalimaailmoihin tyytyvät kuolevat sukupuuttoon. Ne ajatukset jäävät jäljelle, joilla on kyky levitä ja paras kasvualusta. Meemiteorian mukaisesti kehittyvät yhä voimistuvat meemipleksit muotoilevat kukin itselleen sopivan lopullisen totuuden. Tänä iltana, kuten niin monena muunakin iltana yritämme kokeellisesti tutkia, löytyykö totuus löytyy ennustajien menetelmää soveltaen – lasiin katsomalla ja lasia kallistamalla. Toisille se on keino ja toisille itse tarkoitus. Hyvää juhlan jatkoa ja onnea parhaalle opinahjolle.