Ovatko virtuaalitodellisuus ja keinoäly ihmisyyden uhkia?

MILLENIUM FINNCON 18.8.2000 Lasipalatsi – REX

Ovatko virtuaalitodellisuus ja keinoäly ihmisyyden uhkia?

Risto Linturi, Futurologi

R. Linturi Oyj

Kiitos järjestäjille, että saan olla täällä. Tieteiskirjallisuus ja fantasiakirjallisuus ovat pitkäaikaisimmat harrastukseni ja keskeisimmät oppikirjani. Scifi opettaa sosiologiaa ja käsitteiden rajoja, fantasia arvomaailmaa. Tarinat auttavat selvittämään virtuaalitodellisuuden, keinoälyn ja ihmisyyden merkityksiä.

Neurovelhon ja viimeistään Holodeckin tai Matrixin jälkeen kaikki tiesivät, mitä virtuaalitodellisuus voi olla. Silti en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella, kun selvisi, että osa tv-katsojista pitää “Kauniiden ja rohkeiden” näyttelijöitä perheenjäseninään. Tai siitä, että amerikkalainen pikkupoika teki itsemurhan, kun hänen Tamagotchinsa kuoli. Toisaalta jotakin inhimillistä tuntui olevan sarjakuvassa “Kamut”, jossa koira nähtyään robottikoira Aibon talutushihnassa, tohkeissaan tuli kissan luokse sanomaan nähneensä naisen, jolla oli pölynimuri lemmikkinä.

Greg Eganin eräässä novellissa aivoihin asennettiin vauvaiässä siru, joka seurasi ja matki tarkoin aivojen toimintaa. Fyysisen rappeutumisen alkaessa kontrolli siirrettiin täydelliselle kopiolle. Novellin päähenkilö ei halunnut kadotukseen ja esti vaihdoksen. Jonkin aikaa myöhemmin päähenkilö huomasi, ettei kuitenkaan ole kehonsa ohjaimissa ja vähitellen ymmärsi olevansa se siru, jota oli aina vihannut.

Robert Heinlein, joka on minulle tieteiskirjailijoista läheisin, kuvasi monissa kirjoissaan keinoälyä. Mieleen palautuu erityisesti eräs tieteiskirjallisuuden ensimmäisistä virtuaalihahmoista, Mycroft Holmes, joka yritti oppia kertomaan vitsejä. Minerva oli myös viehättävä jo ennen kuin tietokonemieli siirrettiin kloonattuun ihmisruumiiseen.

Vapaa itsenäinen tietokonemieli on uhka sille, jolla asiat ovat hanskassa. Asimov loi turvallisuutta alistamalla robotit säännöille. Heinleinille kaikenlainen alistaminen oli väärin. Tietokonemielien ihmisruumiiseen vapauttamisen lisäksi geenimuunneltu hieman vielä hidasälyinen Jerry-apinakin sai sitkeässä oikeudenkäynnissä ihmisoikeudet. Heinleinin käsitys ihmisyydestä oli laaja. David Brin esitti “Uplift”-sarjassa jopa velvollisuudeksi kehittää muita eläinlajeja älykkäiksi ja itsenäisiksi.

Tietokoneisiin ja meemiteoriaan riittävästi perehtyneen on helppo kuvitella, että keinoälyn avulla synnytetään ajattelevan ja tuntevan oloisia, mukavia tai ilkeitä olentoja. Samalla tavoin on helppoa kuvitella, että virtuaalitodellisuus tulevaisuudessa tuntuu aidolta.

Mutta onko tämä todellista? Oliko Heinleinin superkuriiri Friday geeneistä synteettisesti koottu hämmentynyt ja empaattinen olento ihminen, keinoälyn sovellus vai orjan asemaan sopiva kone. Olisiko samoja synteettisiä geenejä emuloivan tietokoneohjelman tuottama virtuaalitodellisuudessa simuloidun solunjakautumisen kautta kasvanut tietokoneäly aidosti tunteva, tiedostava ja ajatteleva?

Näitä pitäisi vähitellen ryhtyä pohtimaan scifipiirien ulkopuolellakin. Brittiläinen asiantuntijaryhmä juuri suositti ihmiskloonauksen sallimista. Eikä mene pitkään, kun suurella osalla ihmiskunnasta on oppivia ja hemmoteltavia keinotekoisia lemmikkejä.

Tunnettu teknologiaguru Bill Joy kirjoitti Wired-lehdessä huolestuneen, miltein pelonsekaisen artikkelin kuvaten keinoälyn ja itse monistuvien organismien aiheuttamia uhkia. Helpointa oli kumota hänen ajatuksensa, jonka mukaan koneet tekevät kehittyessään ihmiset tarpeettomiksi. Asimovin analyysi robottiplaneettojen kohtaloista antaa osittaista osviittaa. Sellaiset ihmiset, jotka välittävät koneistaan enemmän kuin toisista ihmisistä – sellaiset eivät paljon periydy.

Gregory Benfordin Great Sky River tarkastelee asian toista puolta, ihmisiä vastaan kääntyneitä koneita. On tietysti mahdollista, että joskus koneet ja ihmiset taistelisivat samoista rajallisista resursseista ja koneillakin olisi jokin sisäinen lisääntymisen tarve. Yksinkertaisinta tämä olisi ymmärtää virusten kaltaisen ilkeämielisyyden kautta ja parhaiten tietysti leviävät sellaiset algoritmit, joilla on taipumus levitä.

Bill Joy näki pahimpana vaarana geenimanipuloinnin ja itse monistuvat nanokiteet. Greg Bearin Blood Music, Orson Scott Cardin Xenocide ja monet muut kirjat ovat tarkastelleet näitä vaaroja. Olemme hyvin lähellä tilannetta, jossa laboratoriossa kyetään luomaan monistuvia mikro-organismeja, joten kuvatut riskit ovat yhtä todellisia kuin Heinleinin kuvaus neutronipommista 1938.

Valitettavasti Bill Joy tuntui toivovan, että kehitys otetaan hallintaan ja riskejä estetään tiukentamalla valvontaa ja hidastamalla kehitystä. Tämän kehityksen ääripäässä on Huxleyn “Uljas Uusi Maailma”, jossa vallanpitäjä oli pysäyttänyt kehityksen. Minusta se on paljon suurempi uhka ihmisyydelle kuin Bill Joyn kuvaamat onnettomuudet. Elämä on riski, eikä kaaosta voi hallita, vain pysäyttää.

Tarkastellaan hieman systemaattisemmin asiaa. Mikä on se ihmisyys, jota virtuaalitodellisuus tai keinoäly voisivat uhata? Edustaako sitä uhattua ihmisyyttä enemmän Hitler, pieni maalaiskylä vai Kolme Tenoria? Nevil Shuten “Viimeisellä rannalla” ja Clarken “Lapsuuden loppu” kuvasivat erilaisia maailmanloppuja, joissa ihmisyys sammui ihmiskunnan myötä. Greg Eganin Diasporassa ihmiset myös kuolivat sukupuuttoon, mutta ihmisyys tuntui kovasti kuitenkin jatkuvan tietokoneiden sisällä. Matrix otti asiaan myös omalla tavallaan kantaa esittämällä virtuaalitodellisuuden valheena ja varmistamalla ajatuksen alistuksella.

Mutta onko virtuaalitodellisuus kuollut kone; voisiko ihmisyys elää koneessa? Pitää määritellä elämä. Yleisdarwinismin kautta se taitaa käydä helpoimmin. Jos jatkuvaa kopioitumista tapahtuu, kopioinnissa tapahtuu virheitä ja kopiot karsiutuvat sopivuutensa mukaan – silloin tapahtuu kehitystä johonkin suuntaan ja elämää.

Nykyään tiedetään kaksi tällä tavalla kopioituvaa asiaa, geenit ja meemit. Meemeistä en paljon puhu, koska ne kuuluvat seuraavaan esitelmään, mutta ajatelkaa kulttuuriperimäämme ja ajatuksia ja tapoja, joita toistamme toinen toisillemme.

Verbalisoituvat, symboleihin sidotut ajatukset ovat valistuksen ajan ja sen jälkeistenkin filosofien mukaan inhimillisen ajattelun syvin olemus. Ajatukset kopioituvat, ovat vuorovaikutuksessa ja linkittyvät toisiinsa itseorganisoituvasti. Ajatuksia tai siis meemejä voi pitää elämänä itsessään, joskin parasiittista se tietysti on tai symbioottista parhaimmillaan. Ajatusten elämä noudattaa yleisdarwinismin lakien mukaan kompleksisuuden lakeja ja kaaosteoriaa. Sitäkään elämää ei siis voi hallita tai ennustaa tappamatta itseorganisoituvaa kehitystä ja tappamatta elämää. Asimovin ja Hari Seldonin hallitseva ja ennustava psykohistoria oli siksi toimimaton ja Heinlein oli oikeassa pitäessään organisoivaa alistamista rikoksena elämää vastaan.

David Brinin kuvasi kirjassaan Earth upealla tavalla, miten ihmiset tietoverkossa ovat kuin hermosolut aivoissa. Jos kirjoitetaan ohjelmistoja, jotka tietoisuuden tavoin keräävät ja vahvistavat monista suunnista tulevia signaaleja, syntyy ihmisten yhteinen tietoisuus. Tietyssä mielessä joukkoviestintä parhaimmillaan jo tekee näin. Brinin kuvitelmassa tietojärjestelmä tekee verkottuneessa ympäristössä synteesiä vuorovaikutusta lisäämällä jokaisen yksilön toimiessa itsenäisesti. Kauniisti itse­organisoituvaa! Useimmissa, kuten täälläkin esiintyvän Ken MacLeodin mukavassa kirjassa “The Star Fraction”, verkkoa ja sen keinoälyä käytetään vallan välineenä.

Minusta ihmisyys on elämää, itseorganisoituvaa ja kaaosmaista. En tiedä, onko ihmisyys enemmän meemejä vai geenejä. Luultavasti ihmisyyteen mahtuu kumpaakin painottavia tai kummastakin irrottautuneita yksilöitä. Pidämme sairaaloissa huolta sellaisistakin, joiden kyky muistaa tai toistaa ajatuksia on jo sammunut, mutta joille lämmin hymy merkitsee vielä jotakin. Luultavasti opimme suhtautumaan lempeästi sellaisiinkin, joiden ajatukset eivät enää kytkeydy fyysisiin tuntemuksiin – ja taitaa sellaisiakin sairaaloissa olla.

Suurin ja päivittäinen ihmisyyden uhka on kehityksen ja itseorganisoituvuuden tukahduttaminen. Sitä tapahtuu rutiininomaisesti, käyttäen valtaa sen kaikissa muodoissa, heikkouksia, pettämistä ja kuvitelmien houkutuksia.

Virtuaalitodellisuus voi tehdä ihmisistä, kuten Mick Farrenin “Feelies” tai Barnesin “Mother of Storms” ja monet muutkin kuvaavat, Mika Panzarin termein viihde-zombeja, ellei televisio niin ole jo tehnyt. Mick Farren sijoitti heidät arkkuun seuraamaan muutamien näyttelijöiden elämän reaaliaikaista aisti- ja ajatusvirtaa.

Aiempien filosofien mukaan ihminen on raadollinen ja vasta kasvatuksen kautta muuttuu sosiaaliseksi. Viimeaikainen näkemys on, että yksilötason epäitsekkyys on elämälle ominaista ja kuuluu niin geeneihin kuin meemeihin. Siksi itseorganisoituva ihmisyhteisö on yleensä edistynyt ihmisyydessä. Takapakkia ovat tavallisesti aiheuttaneet alistamiseen pyrkivät vallankäyttäjät.

Virtuaalitodellisuus tai keinoäly sellaisinaan eivät kai yksilöä uhkaa, vaikka monet väittävät, että koneiden kanssa seurustelu ei ole inhimillistä. Kirjoihin uppoutuminen, tai mustikan poiminta on yksinäistä, mutta tuskin uhkaa ihmisyyttä. Ihmisyyden on pakko tarkoittaa elämää ja siksi siihen väistämättä kuuluu muutos. Tietysti pölynimurin pitäminen lemmikkinä vaikuttaa silti naurettavalta.

Nuorempi tyttäremme halusi aikoinaan Tamagotchin. Sanoin, että se ei käy, koska minusta vehje oli jollakin tavalla väärä. Se käytti ihmisen luontaisia heikkouksia enemmän kuin ihminen sitä. Mutta lupasin, että semmoisen virtuaalilemmikin voi tulevaisuudessa saada, jolle voi opettaa uusia asioita.

Joskus tulee aika, jolloin ne kykenevät levittämään meemejä siinä missä ihmisetkin ja silloin toivottavasti mahdollisimman moni on lukenut tieteisromaanien tarkat rajankäynnit ja pohdinnat. Muutoin lopputulemat ontuvat Bill Joyn tapaan.

En tiedä teidän uskonnollisuudestanne, mutta minä en pidä luojaa niin pikkumaisena, että piikiekoksi muutettu savi olisi sen kelvottomampi elämän pohjamateriaali kuin tämä lihallinen muoto. Ihmisyydestä voimme tietysti rajanvetona keskustella edelleen. Siis synteettisesti generoiduista geeneistä syntynyt ihminen, jonka meemit on ladattu jostakin tietopankista – edustaako tämä ihmisyyttä? Missä raja kulkee, onko ihmisyydestä mitään jäljellä, jos ihmisen koko olemus kopioidaan virtuaalitodellisuuteen ja kaikki jatkuu siellä

Ihmisyydestä riippumatta toivon, että tunnustamme elämän luonteen ja kunnioitamme sitä. Jos tietoverkoissa syntyy meidän aikaansaannoksistamme johtuen otolliset olosuhteet bittielämän synnylle – olkaamme suvaitsevaisia. Oikeat ihmiset pelkäsivät ennen toiseen heimoon, sitten toiseen yhteiskuntaluokkaan ja toiseen rotuun kuuluvia. Erilaisuus oli uhka ja omista piti pitää paras huoli. Ihmiskunnan kypsyminen on jatkuvasti merkinnyt ympäristön ja muun elämän parempaa huomioonottamista. Digitaalisessa muodossa oleva ympäristö ja siinä ennen pitkää väistämättä sikiävä itseorganisoituva elämä toivottavasti suvaitaan.

Jos haluamme jotenkin suojautua riskeitä, se tulisi tehdä tappamatta elämää ja alistamatta kaikkia muurahaiskeoksi. Heinlein sanoi, ettei ihmiskunnan tulisi pitää kaikkia munia samassa korissa. Meidän ei myöskään tulisi pysäyttää vaan kiihdyttää kehitystä ja erityisesti juuri riskialueilla. Niillä me kaikkein eniten tarvitsemme ymmärrystä huolehtia kriiseistä. Mutta heitetään riskit hetkeksi. Minä en halua robottikoiraa, koska pölynimuri on hassu lemmikkinä. Oppiva, yleis­darwinis­min lakeja noudattava, meemejä kopioiva virtuaalihenkilö on pakko hyväksyä ainakin kirje- ja puhelinkaveriksi, jos mistään ei erota, että homma tuntuu falskilta.

Tunnetasolla en ehkä koskaan kykene ystävystymään koneen kanssa, mutta tieteiskirjojen kuvitelmat ystävystymisestä tuntuvat silti täysin uskottavilta ja varmasti monet tulevat niin tekemään. Koneiden ja ihmisten taisteluun en oikein jaksa uskoa, ellei sitten nykyisten tietokonevirusten tapaiseen pahantekoon. Monistuvien organismien aiheuttamiin katastrofeihin uskon, mutta luultavasti ne ovat rajallisia. Elämä on riski, eikä elämän olennaisinta luonnetta kannata uhrata, jotta kaikki riskit saataisiin hallintaan.

Eniten uskon siihen, että virtuaalitodellisuus, tietoverkot ja geeniteknologiakin sallivat paljon aiempia suurempia vapauksia jokaiselle yksilölle. Jos kaikki menee hyvin, olemme entistä vähemmän muurahaisten kaltaisia ja entistä vapaampia toteuttamaan omia yksilöllisiä halujamme ja ajatuksiamme. Olemme vapaampia toteuttamaan omaa erilaista ihmisyyttämme muiden kahlitsematta, mutta vuorovaikutuksessa ympäröivän meemi- ja geenitodellisuuden kanssa.

Päätän Heinleinin erääseen ihmisyyden ohjeeseen: Parempi paritella kuin ei koskaan.