Visioita tulevaisuuden tietoverkoista ja oppimisympäristöstä

Visioita tulevaisuuden tietoverkoista ja oppimisympäristöstä
HPY Research Fellow Risto Linturi

Arvoisa yleisö - vaikka en olekaan täällä virtuaalisesti tietoliikenteen välityksellä, me tiedämme, että tietoverkot kehittyvät nyt nopeasti ja pian virtuaalivierailutkin tuntuvat todellisilta. Esimerkiksi Helsingin Puhelimen sisäinen uusi yritysverkko välittää tietoa useiden gigabittien nopeudella, nopeammin kuin Yhdysvalloissa kohuttu yliopistojen keskinäinen internetin kakkosversio. Kotitalouksiinkin vedetään jo ensimmäisiä laajakaistaisia yhteyksiä. Videokuva kulkee hieman nykien jo normaalejakin internet-yhteyksiä pitkin.

Vuosikymmenen alussa yhden korpullisen lataaminen Compuservestä Yhdysvalloista X.25-yhteydellä maksoi useita tuhansia markkoja. Nyt tiedonsiirtokustannus on kymmenisen penniä.

Muutaman vuoden kuluttua tietoverkossa välitetään yleisesti televisiolaatuista ja sitä parempaa kuvaa kotien ja kerhojen välillä. Digitaalitelevisio on syntyessään vanhentunut, jos se tehdään nykyisellä konseptilla. Puhutaan paluukanavasta, vaikka tarkoitetaan oikeasti vain sitä, että luottokorttitieto ja katsojatilasto siirtyy mediayhtiölle ja jokunen äänestystieto sekä kanavavalinta siirtyvät muutamille keskitetyille jakelijoille.

Nämä hierarkiset jakelurakenteet eivät verkostojen aikakaudella tunnu mielekkäiltä. Ennenpitkää jokainen opettaja laittaa kameran nenänsä eteen ja oppilaat voivat mielensä mukaan jäädä kotiin. Edellinen opetusministeri puhuikin tavan takaa virtuaaliyliopistosta. Ensimmäisen virtuaalikoulun suunnittelu on jo pitkällä. Tietoverkkoja ei kuitenkaan pidä tarkastella pelkästään uutena opetuksen välineenä tai sisällön jakelutapana. Sisältö on paljon välineitä ja jakelutapoja tärkeämpi asia.

Tietoverkot ja muu tekniikan kehitys muuttavat sisällön niin kuin teollistuminen teki aiemmin. Jules Vernen ennusteen mukaan teollistaminen sai meidät arvostamaan rahaa ylitse muiden asioiden. Se lopetti kreikan ja latinan opetuksen kouluissa. Samalla jäi syrjään myös runouden ja muun estetiikan arvostus. Teollisuus nosti brandin, yksityisyyden ja itsekkyyden kaiken muun edelle. Tärkeä sisältö oli sitä, joka tahdisti elämäämme ja ostokäyttäytymistämme ja sai meidät koordinoidusti toimiviksi muttereiksi tuotantokoneistoon.

Tärkeysjärjestykset olivat aivan erilaisia ennen teollistumista. Myös tulevaisuuden haasteet ovat erilaisia kuin nyt. Työkalut, organisaatiorakenteet ja ihmiset muuttuvat jatkuvasti.

Opetuksen on reagoitava tähän muutokseen ja reagoinnin on mieluiten oltava ennakoivaa - on opetettava niitä taitoja, joita oppilaat tarvitsevat tulevaisuudessa.

Ihminen on työkaluja käyttävä eläin. Siksi on tietysti tärkeää, että työkaluja käytetään opetuksessa. Yhtä tärkeää on opettaa käyttämään ja rakentamaan työkaluja. Tärkein opetettava asia on kuitenkin arvomaailma, joka auttaa pyrinnöissä yhteiskunnan ja yksilön kannalta onnistuneeseen elämään. Mikään tieto tai taito ei auta selviytymään tulevasta, jos asenne on väärä. Eikä asenne ole pelkästään vanhempien tai peruskoulun kasvatuksen tulosta. Asenteisiin vaikuttavat myös ympäristön ja yhteiskunnan paineet.

Jokainen aikakausi on merkinnyt arvomaailman muutosta. Kestävä ja toimiva arvomaailma on tärkein asia, jonka vanhemmilta ja opettajilta voimme saada, yhä nopeammin vanhenevat tiedot ja taidot eivät elämän eväiksi enää riitä. Opettaja sytyttää innostuksen ja hyvän opettajan arvomaailma siirtyy oppilaisiin - tiedot välittyvät hyvin paperilla ja tietoverkkojen välityksellä, arvomaailma vaatii usein enemmän.

Arvomaailman muutos

Nyt meidän arvomme ovat hedonistisia. Joukkotiedotusvälineet keräävät meidät lukemaan tai katsomaan mainoksia, jotta ostaisimme samoja tuotteita samaan aikaan. Näin meidän on tehtävä, jotta sarjatuotanto toimisi tehokkaasti. Mainokset kertovat, että saamme keskittyä itseemme ja omaan hyväämme, meidän ei tarvitse välittää muista. Yksityisyyden suoja on nostettu niin korkealle, etteivät muut edes näe, mitä teemme. Meidät kasvatetaan täyttämään paikkamme tuotantoketjuissa.

Sata vuotta sitten käsityö oli vielä kunniassa. Tuolloin kunnialla oli vielä selkeä merkitys. Ihmiset luottivat toisiinsa, vallitsi kyläkuri, jossa rikkomukset eivät olleet valtion ja yksilön keskinäinen asia vaan jokaisen oli työskenneltävä ja toimittava niin, että kanssaihmisten luottamus säilyi. Ihmiset tarvitsivat toisiaan ja siksi kunnioittivat toisiaan. Nykymaailmassa rahalla saa ja hevosella pääsee - ennen ei aina päässyt, kuski saattoi sanoa: “minä en sinun rahojasi kaipaa”.

Tulevaisuus on toivottavasti toisenlainen. Verkostoituminen tarkoittaa paluuta vanhaan kyläyhteisöön, jossa jokainen oli julkisuuden henkilö. Verkostoituminen tarkoittaa myös paluuta kisällikulttuuriin, jossa ihmisten runsas keskinäinen vuorovaikutus korvaa nykyiset organisaatiolokerot.

Verkostojen kautta elämämme palaa myös läpinäkyväksi, kuten kyläyhteisöissä. Kunnia ja yhteisölliset arvot muuttuvat jälleen keskeisiksi asioiksi, joihin on kasvatuksessa kiinnitettävä huomiota. Avoimuus, rehellisyys, luotettavuus ja toisten huomioonottaminen auttavat tulevaisuudessa paljon pitemmälle kuin teollistumisen melskeessä. Tulevaisuudessa menestyksen avaimia ovat yhteistyökyky ja luovuus.

Nykyinen koulutusjärjestelmä palkitsee samanlaisuudesta ja huolellisesti opetelluista malliratkaisuista. Maailma ei näistä ansioista enää tulevaisuudessa palkitse. Bittimaailmassa kopioiden tuotantokustannus lähenee nollaa ja toiseksi parasta ei kaivata. Tulevaisuus palkitsee erilaisuudesta, monille oppilaitoksille se on edelleen kauhistus.

Tulevaisuuden ympäristö

Me opetamme tulevaisuutta varten. Muutama pilkahdus tulevaisuuteen auttaa ymmärtämään, mitä se tarkoittaa, ettei enää tarvita sentraalisantroja ja mitä nykyisiä ammatteja tulee katoamaan. Useimmat työpaikat nimittäin katoavat yhä nopeammin ja tietysti uusia syntyy tilalle, jos niihin on osaamista. Työtä on aina niille, jotka keksivät hyödyllistä tekemistä.

Helsinki Arena ja Kainuu Arena ovat pioneeriprojekteja, joissa todellisuudesta tehdään kolmiulotteinen kopio tietoverkkoihin. Kännykän paikannuslaitteeseen yhdistettynä tämä tekee ihmeitä logistiikalle. Voimme nähdä bussien tai varastettujen autojen kulkevan virtuaalimaailmassa.

Taksin saamme tilattua etsimällä hiirellä lähimmän vapaan taksin ja napauttamalla sitä. Paketit ja jäätelöautot liikkuvat virtuaalimaailmassa todellisen mukaan. Hiihtoladulta lähetetty tulevaisuuden postikortti näyttää, miten sydän löi rinnettä noustessa ja miten upea näköala sieltä avautui. Hiihtokilpailuissa näkee juuri niiden hiihtäjien sijainnin, joita eniten jännittää.

Tällainen virtuaalimaailma on tietysti hyvä asia, koska me pidämme siitä, että ympäristö on meillä hyvin hanskassa. Kehitys menee tietysti pidemmälle eikä homma kaikilta osin pysy kenenkään kontrollissa.

Aivotutkijat tekevät parhaillaan kokeita, joissa suoraan aivoihin kytketty tietokone nauhoittaa koehenkilön tuntemuksia. Nauhoitetut tuntemukset on jo onnistuttu siirtämään toisille ihmisille suoraan näiden aivoihin. Yhä suurempi osa elämämme merkityksistä syntyy bittimaailmassa, pian aivomme voivat muuttaa sinne kokonaan.

Jokaisella on aina ollut oma yksityinen todellisuutensa, kukaan ei hahmota todellisuutta samana. Tulevaisuudessa tämä ajatus muuttuu entistä paljon selvemmäksi. Monet elävät suuren osan elämäänsä oman virtuaalimaailmansa kuninkaina tai kuningattarina virtuaaliystäviensä seurassa. Nämä katsovat silmiin ja hymyilevät paljon kiehtovammalla tavalla kuin mikään nykyajan tamagotchi. Eikä sekään ole jättänyt kaikkia tunteettomiksi; eräs amerikkalainen pikkupoika teki itsemurhan, kun hänen tamagotchinsa kuoli. Huumeet on kielletty, mutta virtuaalihuumeita ei.

Bittimaailma ei tunne rajoja. Kansainvälinen yhteisö kehittää maailmanverkkoon joitakin yhteisiä sääntöjä, mutta kaukana ei ole ajatus villistä lännestä, jossa sääntöjä on vähän ja niiden valvojat ovat etäällä. Villi länsi oli monille vapauden yhteiskunta. Niin on myös tietoverkko. Etäisyydet poistuvat lähes kokonaan, kun kuvapuhelin välittää hahmomme etäisten tuttujemme seinille ja tutut näkyvät meidän seinällämme.

Hologrammitekniikan kypsyttyä kukintoonsa voimme köpötellä virtuaalisesti pikku-ukkoina tuttujemme kahvipöydillä yhteisesti ihmetellen, miten alkeellisia puhelimet ja kännykät ennen olivat.

Kännykät olivat ennen matkustavaisten väineitä, nyt lähetetään entistä useammin matkaan pelkkä etiäinen. Se voi tehdä yksinkertaisemmat työtehtävämme ja miksei näitä etiäisiä voisi samanaikaisesti olla useitakin työskentelemässä puolestamme.

Geeniteknologia on levittäytynyt meidän jokapäiväiseen elämäämme. Ihmisen iho generoi sähköä kalloon upotettua kännykkää varten. Käteen nanokiteillä tatuoitu näyttö ja äänihuuliin sijoitettu puheentunnistin auttavat meitä vaihtamaan huomaamatta ajatuksia kenen kanssa tahansa missä tahansa. Vuonna 2020 syntyneen lapsen mahdollinen elinikä on satoja vuosia ja yhteiskunta hakee uusia tasapainotiloja vanhojen järjestelmien sortuessa. Kaikki eivät tietenkään voi elää satoja vuosia.

Leikkikalut keskustelevat sujuvasti ja muistavat kaiken, mitä ovat koskaan kuulleet. Ne oppivat viihdyttämään tai auttamaan meitä ja seuraavat jatkuvasti tekemisiämme tai ympäristöämme. Pienoishelikopterit ohjautuvat automaattisesti reiteillään ja kuljettavat tarvikkeita kaupasta kotiin. Jokainen voi panoramavideonsa avulla lähettää ympäristönsä näköiskuvan muuhun maailmaan kaikkien halukkaiden katsottavaksi.

Mainosten katselusta maksetaan, monille se on työtä. Kehitysmaissa kasvatetaan bambulajiketta, joka tuottaa sähköä. Vessanpönttö tutkii, olemmeko terveitä. Silmälasikamera tunnistaa vastaantulijoiden nimen ja juorut projisoituvat verkkokalvolle. Liikennemerkit ovat aikaa sitten hävinneet bittien taivaaseen, kännykkä opastaa reitin minne vain ja ajo-ohjeet ja rajoitukset heijastuvat tuulilasiin.

Perinteiset sodat käydään vain kehitysmaissa. Kehittynyt maailma harjoittaa kyberterroria. Väkivaltaorganisaatiot koettavat saavuttaa vaurautta tietokonevirusten, geenipommien, robottien ja muiden teknologisten keinojen avulla. Fyysisen väkivallan korvaa yhä useammin henkinen painostus ja tietovirtojen sekä ihmisten manipulointi.

Mainoskirjeet katsovat silmiin, hajunauhuri jäljittää karkulaiset, oikeinesiintymisen korjausohjelma korjaa ilmeet ja äänensävyt ja hometta syövä bakteeri tuhoaa rakennushomeen jälkeen viini- ja juustotehtaat. Kaikki ihmisen osat kyetään vaihtamaan, tietokoneet vastaavat kaikkialla ystävällisesti hymyillen sataan tavallisempaan kysymykseen. Jossakin koetetaan kehittää ihmistä, jolla on kidukset, toisaalla on onnistuttu tuottamaan sata kloonia Saddam Husseinista.

Lääkesoluilla on kullakin oma internet-osoitteensa ja kyberpunkkareiden iho vaihtaa väriä mielialan mukaan. Otsonikatoalueilla ihon pigmenttiä lisätään pysyvästi ja mustaihoisia on yhtäkkiä hyvin paljon täällä pohjoismaissakin. Monet kytketään pysyvästi virtuaalitodellisuuteen. Pian näitä ennenaikaisesti luotamme poistuneita on kyberarkuissa enemmän kuin fyysisesti kuolleita.

Tämän myllerryksen keskellä meidän on edelleen kasvatettava yhteiskuntakelpoisia kansalaisia ja annettava heille parhaan kykymme mukaan ne tiedot ja taidot, jotka heitä parhaiten elämässään auttavat. Erityisesti meidän on sytytettävä oppilaisiin se tuli, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi. Tämä kaikki siitä huolimatta, ettemme aina ymmärrä edes, mikä on yhteiskunta, mikä on ihminen ja mitä ovat ne tiedot ja taidot, joista tulevaisuudessa on hyötyä.

Oppimisen yksilökeskeisyys

Pohditaan hieman tietoverkkojen merkitystä oppimiselle. Minulla on tähän asiaan hieman normaalista poikkeava asenne.

Oppiminen ajatellaan usein kapeasti tietojen ja ymmärryksen hankkimiseksi. Oppimista voi kuitenkin tapahtua monessa ulottuvuudessa. Voidaan ajatella, että oppimista tapahtuu, kun jostakin tehtävästä suoriudutaan entistä nopeammin tai virheettömämmin. Joskus tämä merkitsee hermoston sopeutumista, joskus uusien työvälineiden käyttöä ja niihin liittyviä taitoja. Joskus kyse on myös lihaksiston sopeutumisesta.

Verkostoituneessa organisaatiossa oppiminen tarkoittaa yksilökehityksen lisäksi, että viestit yksilöiden välillä ohjautuvat nopeammin oikeisiin kohteisiinsa. Näin voi esimerkiksi tapahtua, jos jokaiselle hankitaan kännykkä tai internet-yhteys.

Nuorten kännykkäkäyttäytymisessä on monia huomionarvoisia piirteitä. Porukka kykenee muuttamaan suunnitelmiaan ja suuntaansa lähes kalaparven nopeudella. Päätöksenteon dynamiikka on muuttumassa samanlaiseksi myös yritysten johdossa. Parantuneen viestintäkyvyn ansiosta me käytämme toistemme osaamista, toimimme toistemme silminä ja korvina ja välitämme olennaiset tiedot toisillemme heti. Organisaatio on yhä useammin enemmän kuin osiensa summa ja kukin osa voi erikoistua entistä enemmän, koska ryhmän osaaminen on koko ajan käytettävissä.

Tämä yhteisöllinen näkemys oppimiseen on yksi niistä asenteista, joita uudelle sukupolvelle tulee kasvattaa. Hierarkinen järjestelmä ei ole kovin tehokas verkostojen ja ihmisten osaamisverkoston hyväksikäyttäjä.

Keskinäinen luottamus, arvostus, vastuullisuus ja aloitteellisuus ovat tärkeitä. Monissa organisaatioissa ja kulttuureissa nämä eivät toteudu. Suomessa hierarkisuus on onneksi paljon muuta Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Aasian maita lievempää. Täällä esimiehelle voi soittaa ja väittää jopa tietävänsä jonkun asian tätä paremmin. Tämä on ehkä suurin syy, miksi meillä verkostoidutaan nyt paljon muita nopeammin. Me osaamme käyttää verkkojamme muuhunkin kuin hierarkiseen markkinaviestintään.

Oppimisen välineet

Tietokone on tehokas opetusväline jo nyt. Konkreettiset esimerkit havainnollistavat tietokoneen mahdollisuuksia.

Vanhempi lapseni oppi soittamaan pianoa paljon paremmin ja paljon nopeammin kuin itse olin oppinut ja paljon nopeammassa ajassa. Hän opetteli koneen ja ohjelman avulla, minä kävin aikanani tunneilla. Kone oli kärsivällinen, tarkisti joka ikisen sormituksen ja tahdin. Kone näytti kaikki sormitukset, näytti nuotit ja kohdan, missä oltiin menossa sekä soitti malliksi aina, kun pyydettiin sekä arvosteli perusteellisesti kunkin harjoitellun kappaleen soittokokeet.

Kone myös tarjosi ajoittain pelejä. Mustalle ruudulle tuli nuottiviivasto, nuottiviivastoa pitkin ryntäsi ankka, sitten toinen ja pian koko pesue. Kun koskettimia paineli oikeassa järjestyksessä, ankat hävisivät viivastolta laukausten ja vastaavien nuottien säestämänä. Mikäli kaikki ankat katosivat, tuli samalla soitettua juuri harjoiteltu kappale. Oppi meni perille ja motivaatio oli koko ajan hyvä.

Paras syy-seuraus-suhteisiin liittynyt opetusohjelma oli peli, jossa pelaajat saivat joka kierroksella vuorokauden aikaa. Heidän tuli jakaa se työskentelyyn, syömiseen, opiskeluun ja kulutukseen sekä lepäämiseen. Olin yllättynyt, miten hyvin peli auttoi sisäistämään elämän perusasioita ja tervettä järkeä. Pelkän puheen avulla näitä asioita ei tunnu saavan kasvavien ihmisten päähän millään tavalla.

Pelit sekä muunlainen virtuaalitodellisuus ei siis ole pelkästään tapa irtautua kokonaan todellisuudesta ja kaikista realiteeteista. Se voi myös olla sitten tapa saada todellisuus entistä paremmin haltuunsa.

Mainitsemani peli valottaa elämän realiteetteja yksinkertaistaen, mutta konkreettisesti. Se opettaa, miksi työtä tehdään ja miten töihin päästään, miksi asioista kannattaa huolehtia, minkälaisia riskejä on ja mitä osaaminen merkitsee. Molemmat lapseni pelasivat mielellään tätä urakehitystä simuloivaa peliä ja tuntuivat nauttivan siitä, miten hyvin se vastasi heidän kuvaansa todellisuudesta. Luulen, että he saivat joitakin kokemuksia ja kykenevät välttämään jonkin todellisen elämän ikävyyksistä kokeiltuaan hölmöyksiä näin virtuaalisesti.

Tulevaisuudessa tietokoneet luovat eteemme virtuaalitodellisuuden keinoin ympäristöjä, joissa me toimimme kuin todellisuudessa. Saamme mukaamme virtuaalioppaita ja koetamme selvitä tilanteista sekä ymmärtää ympäristöämme ja koemme jatkuvasti tekojemme seuraukset.

Simulaattori näkee, miten reagoimme, mitä tunnemme, mihin kiinnitämme huomiomme. Simulaattorit ovat hyvä opetusväline ja kuvitelkaa virtuaalilaseja asentajan silmillä. Ne ohjaavat asentajan kädet huollettaviin kohteisiin aina ja huomauttavat, jos joku työvaihe tuli väärin tehdyksi. Yhä useampaa asiaa ei edes tarvitse osata - silti se sujuu.

Ennenpitkää koneita kytketään suoraan hermostoomme. Näin esimerkiksi pianonsoiton vaatima harjoitusaika lyhenee huomattavasti, kun kone syöttää ja vahvistaa hermoimpulsseja ja luo mieleemme kytkentöjä ja mielleyhtymiä opetettaviin asioihin. Mennään varmasti arveluttavalle alueelle, kun tietokoneohjelma ehdollistaa meihin käytöstapoja, mutta varmasti tämäkin tullaan kokemaan.

Terapiaohjelmat tulevat yleistymään monissa muodoissa. Näitä aikaisemmin yleistyvät virtuaaliset lemmikit, jotka oppivat meidän hymystämme ja opettavat meitä omalla hymyllään. Kaiken seassa touhuavat virtuaaliset apulaisemme ja asiantuntijamme, jotka auttavat meitä selviämään tietoja ja taitoja vaativista tehtävistämme.

Nykyisten oikolukuohjelmien tilalle tulee oikopuhumisohjelmia ja oikoilmehtimisohjelmia ja oikolaulamisohjelmia. Miksi emme antaisi tietokoneen korjata samantien kaikki esiintymiseemme liittyvät virheet.

Onko vuonna 2020 erikseen kouluja ja korkeakouluja

Koulu vuonna 2020 on monella tavoin kyseenalainen ennuste, kun koulua ajatellaan nimenomaan paikkana, jonne lapset kokoontuvat saamaan opetusta. Kehitysvauhdin kiihtyessä kasvaa elinikäisen oppimisen tarve. Uudet asiat kohtaavat lapset ja aikuiset samaan aikaan. Jo nykyisillä tietokonetunneilla on usein kyseenalaista, oppivatko lapset enemmän toisiltaan kuin opettajalta. Kotiin mennessään he usein opettavat vanhemmilleen samat asiat.

Opetusohjelmien ja simulaattorien yleistyminen vaikuttaa sekin opetuksen luonteeseen. Lukio on jo nyt muuttunut kurssimuotoiseksi. Kehittyneiden opetusohjelmien myötä kurssit yksilöllistyvät entisestään ja ne voidaan ajoittaa enenevässä määrin tarpeen mukaisiksi. Erikoistumisen ja elinikäisen oppimisen laajetessa kursseja tullaan järjestämään niin, että niille voivat osallistua samanaikaisesti sekä aikuiset että nykyiset kouluikäiset.

Samaa kehitystä tukee verkostoituminen ja etäläsnäolon tekniikka. Oppimiseen tarvittava välineistö on jokaisella kotona. Käyttäjän keskittymistä valvova tietokone korvaa karttakeppiä heiluttavan valvojan ja yksilöllistä rohkaisua antava oppimisen ohjaaja piipahtaa aika-ajoin kavereiden tavoin virtuaaliseinälle.

Tämänkaltainen koulu ei ole kuntakohtainen laitos. Erikoistuneita kursseja järjestäviä organisaatioita käytetään kuntarajojen yli, jopa valtiorajojen yli. Paljon on kuitenkin tapahduttava, ennenkuin jäykät rakenteet joustavat edes tämänkaltaisille kokeiluille. Toisaalta muutokseksi riittäisi koulutusseteli-tyyppinen järjestelmä, jossa oppilas voisi kerätä kunkin kurssisuoritteen haluamastaan oppilaitoksesta.

Koulun muuttuessa muuttuvat myös ylemmät oppiasteet. Mitä merkitystä on sillä, että todistuksen mukaan on kaksikymmentä vuotta sitten osannut jotakin. Opinnäytteistä tulee jatkuvan tarkastelun kohteita. Lentäjät ovat uudessa järjestelmässä jo nyt. Uudet osaamisalueeseen liittyvät tutkinnot valtaavat parhaillaan atk-alaa. Jatkuva oppiminen ei saa eikä voi vaatia pitkäaikaisia poissaoloja kotipaikkakunnalta, etäopetus onkin siksi avainasia elinikäisessä oppimisessa. Toinen avainasia elinikäisessä oppimisessa on elinikäisistä pätevyystodistuksista luopuminen.

Yksilöllisen oppimisen vaarat

Kasvatus ei ole mahdollisuuksien tarjoamista, se on perimmältään opastamista, seurantaa ja kannustamista. Kaiken yksilöllisen korostuksen keskellä kannattaa muistaa, että kokonaan yksilöllistä opetusta voi kukin oppilas saada vain murto-osan yhteisestä opetuksesta. Koneen kanssa seurustelua ei kannata ryhtyä pitämään yksilöllisenä opetuksena sen enempää kuin kirjan lukemistakaan. Yhteinen, samanaikainen kokemusympäristö on ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen perusta. Se on jo itsessään arvokasta ja auttaa oppilasta sitoutumaan oppimaansa.

Yksilöllinen, omaan tahtiin eteneminen tuhoaakin enemmän kuin antaa, jos opettaja joutuu aina yhtä opastaessaan jättämään kaksikymmentä muuta heitteille ja jos yhteinen samanaikainen kokemuspohja sekä siihen liittyvät myönteiset asiat heitetään unhoon. Tämä kannattaa muistaa silläkin uhalla, että yksilöllinen vapaa eteneminen tuntuisi valmentavat erinomaisesti tulevan tietoyhteiskunnan ja elinikäisen oppimisen haasteisiin. Kultaisen keskitien löytämiseksi on tehtävä paljon työtä.

Yhdessäolon hetkiä siis tarvitaan. Yhdessäolon ei tarvitse väistämättä olla fyysistä, tietoverkot välittävät tulevaisuudessa yhä enemmän aistihavaintoja ja läsnäolon tunnetta. Aivot ovat myös äärimmäisen joustavia tulkitsemaan keinotekoiset tilanteet luonnollisen tuntuisiksi. Yhdessäolon on kuitenkin oltava virikkeellistä ja yhteisiin tavoitteisiin pyrkivää, samantahtista ja osallistuvaa.

On paljon helpompi pohtia oppimisen muotoja kuin sisältöjä. Muutoksen tarve on ilmeinen, koska toimintaympäristö muuttuu. Yhä tärkeämpää olisi pohtia, miksi oppilaitoksissa opetellaan eri oppiaineita. Opittavaa on valtavasti ja sitä on väistämättä karsittava. Trendien ja syy-seuraussuhteiden oppiminen tulee yhä tärkeämmäksi, silloin muutos ei yllätä ja maailmasta syntyy paljon selkeämpi ja todenmukaisempi kokonaiskuva. On opittava, etteivät asiat tapahdu, koska päättäjät niin päättävät vaan siksi, että olosuhteet muuttuvat, eikä päättäjillä aina ole muita vaihtoehtoja, jos haluavat säilyttää paikkansa.

Tulevaisuudessa sosiaaliset taidot tulevat korostumaan. Erilaisten kulttuurien ymmärtäminen, ihmisen sanallisen ja sanattoman kielen tulkinta, manipulointi, ristiriitaisen tiedon hallinta, epäjohdonmukaisuuksien ja vääristelyn tunnistaminen, yhteisöllinen arvomaailma, keskeisten luonnon ja yhteiskunnan syy-seuraussuhteiden hallinta ja informaatiotyökalujen käyttö kuuluvat tärkeimpiin alueisiin.

Poikkialaisuus on tuleva trendi. Kapea-alaisuutta on riittämiin, erilaiset monien teknologioiden poikki kulkevat sovellukset tulevat yhä tärkeämmiksi ja niiden onnistuminen riippuu yhteiskunnallisten mekanismien, ihmisen tarpeiden ja talouden rakenteiden ymmärryksestä. Tietoa saa verkoista, taitoa on yhteistyökumppaneilla, mutta merkitykset on hallittava itse. Luottamus on ansaittava ja yhteistyökyky sekä yhteistyökumppanien verkosto on opittava luomaan.

Mielestäni tärkein oppimisen arvoinen asia meille kaikille on, että jokainen ihminen voi olla tärkeä ja elämä ei ole pelkkää pasianssia ja nautinnon etsimistä. Me olemme täällä toisiamme varten, emme leipää ja sirkushuveja tai televisiota varten. Meidän on opittava kysymään itseltämme: kuinka voin olla hyödyksi? Tulevaisuus kaipaa tehtaiden ja liukuhihnan jälkeen jälleen kokonaisia, oma-aloitteisia ihmisiä.