Virtuaali-Helsingistä kyberavaruuteen
Risto Linturi, päätutkija
Helsingin Puhelin Oyj
Puheenjohtaja, arvoisa yleisö! Tapasin kuukaisi sitten Kioton “Digital Cities”-konferenssissa digitaalikaupungin konseptin isän. MIT yliopiston arkkitehtikoulun dekaanin, Phillip Mitchellin. Esittelin virtuaalisen Helsingin konseptin ja kokemuksia Lasipalatsikokeiluista. Hän kertoi omassa esityksessään virtuaalisen ja fyysisen kaupungin rinnakkainelosta ja vaikutuksista toisiinsa. Hänelle kyläkaivo sekä Hongkongin ravirata edustivat tärkeitä paikkoja, joissa ihmiset kohtaavat toisensa ja kohdatessaan hoitivat kaikenlaisia asioita.
Pohdimme yhdessä monien digitaalikaupunkien kohtaamaa ongelmaa - keskusteluryhmiin on ollut vaikeata saada aktiviteettia. Yhteistuumin monien osallistujien kanssa päädyimme siihen, että ihmiset eivät luontevasti keskustele strukturoiduissa aiheen mukaisissa ryhmissä. Keskustelu rönsyilee monimutkaisemmin. Lasipalatsi on tässä suhteessa onnistunut kokeilu. Se on yksi nykyajan kyläkaivoista, jonne voi saapua niin virtuaaliteitse kuin fyysisesti. Lasipalatsi puhkaisee reijän molempien ulottuvuuksien väliin. Minä keskityn tässä puheessani virtuaalitodellisuuteen. Lasipalatsi on myös siellä, fyysinen lasipalatsi näkyy sinne ja Lasipalatsista näkee virtuaalitodellisuuteen.
Star Trek-televisiosarjan “Holodeck” on esimerkki täydellisestä virtuaalitodellisuudesta, jota ei voi aistein erottaa oikeasta todellisuudesta. Täydellisyys ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Virtuaalitodellisuudella on syvällisiä vaikutuksia meihin hyvin keskeneräisissä vaiheissa. Tamagotchi osoitti maailmalle, kuinka vähäiset ja kömpelöt signaalit saavat mielikuvituksen liikkeelle.
Helsinkiä mallinnetaan kolmiulotteisena laitakaupunkia myöten. Ajatelkaa kulkevanne mallissa mihin tahansa muutamassa sekunnissa.
Fyysinen todellisuus ja virtuaalitodellisuus voidaan kytkeä toisiinsa satelliittipaikantimien, kameroiden ja mittalaitteiden sekä paikkatietokantojen avulla. Mieli matkustaa valon nopeudella kohtaamaan toisia virtuaalisten lavasteiden keskelle mihin tahansa.
Parin vuoden kuluessa voi lapseni mennä virtuaalisesti kaverinsa ovelle, painaa ovikelloa kytkeäkseen puhelun numeroon, jota ei tiennyt eikä löytänyt luettelosta. Jos hän haluaa tavata tätinsä, voin pyytää ensin avaamaan virtuaalikaupungin, valitsemaan oikean bussin ja bussin ikkunoista päättämään oikean poistumispysäkin ja reitin tädin ovelle. Jos tämä sujuu, voin laskea hänet yksin todellisuuteen.
Jos haluan seurata karaoke-iltaa tai jääkiekko-ottelua, saarnaa tai eduskunnan istuntoa ei minun tarvitse muistaa oikeaa kanavaa. Valitsen vain rakennuksen ja kytkeydyn sen kautta internet-kanavalle, josta lähetys tulee. Hyvin harvat muistavat yli sataa puhelinnumeroa tai internet-osoitetta, paikkoja muistamme sadasta tuhannesta miljoonaan.
Monet logistiikkaratkaisut muuttuvat, kun kartat muuttuvat selkeän havainnollisiksi ja eläviksi. Jos haluat taksin, avaa vain virtuaalikaupunki, nouse hieman korkeammalle ja etsi näkyviisi lähin vapaa taksi. Hiiren kilautuksella taksi saa tilauksen ja näet, kuinka se kääntyy tulemaan luoksesi. Ihminen haluaa hallita ympäristöään - virtuaalitodellisuudessa silmät näkevät ja ääni kuuluu minne tahansa.
Puheentunnistus etenee vihdoin pitkin harppauksin. Ei ole enää vaikea kuvitella virtuaalista hahmoa vastaamassa yrityksen palvelunumerossa, kuvapuhelimessa sataan tavallisimpaan kysymykseen. Tietokoneessasi on pian kamera - virtuaalihenkilö voi katsoa suoraan silmiin niin, että sille tai hänelle on pakko hymyillä ja sitten hän vastaa hymyyn. Luonnollisesti hän kykenee kohteliaasti siirtämään puhelun vaikkei olisi aavistustakaan, mistä olikaan kysymys. Näinhän normaalistikin tapahtuu.
Virtuaalitodellisuus on enimmäkseen jotakin, joka tapahtuu tietoverkossa, mutta tavallaan todellisuus katoaa paljon konkreettisemmillakin tavoilla. Tulevaisuudessa voimme puhua ääneti - tietokoneliitäntä hermoihin, puhesyntetisaattori kalloon ja kännykkä korvalehteen. Lopputulos vastaa erittäin hyvin kuvitelmaa hallitusta telepatiasta, ajatusten siirrosta.
Kännykät kehittyvät tietysti moneen suuntaan. Ehkä kännykkä saa alleen pyörät tai jalat ja ylleen ihmisen hahmoisen holografianäytön. Sitten voin lähettää matkaan pelkän kännykän. Seuraan sen ympäristöä omassa virtuaalihuoneessani, josta myös minun hahmoni kopioituu kännykän peitteeksi.
Mutta, miksi lähettäisin oman kuvajaiseni. Samantien voisin lähettää matkaan hieman parannellun version. Serenaadi kuulostaa paljon paremmalta, jos lainaan Elviksen ääntä. Myyntipuheeni kuulostaa vakuuttavammalta, jos oikeinesiintymisen tarkistusohjelma korjaa ilmeet ja äänenpainot vakuuttavuusindeksin ja hyväntahtoisuusindeksin huipulle. Myös virtuaalimeikki, virtuaalikampaus ja virtuaalivaatetus sujuvat paljon todellisia nopeammin ja edullisemmin. Puhumatta virtuaalikasvojen kohotuksesta.
Osa laajennetusta todellisuudesta auttaa meitä muistamaan kaiken, minkä koskaan olemme kuulleet radiosta, televisiosta tai puolivahingossa pudottamamme mikrofonin ulottuvilta. Kaikki puhe tallennetaan ja indeksoidaan kännyköihin ja digitaalikorviin ja kaikki muistuu mieleen muutamalla hakusanalla.
Tämä tapahtuu ennen vuotta 2010. Kymmentä tai kahtakymmentä vuotta myöhemmin voimme palauttaa mieliin kaikki aistikokemukset. Voi kokea uudelleen mieliaterian tai jonkun muun kokemuksen. Voimme myös kokea ja nähdä asioita, joita ei ole olemassa. Liikennemerkit ja tienviitat poistetaan, kun ne näkyvät virtuaalisesti tuulilasissa. Laajennettu todellisuus muuttuu paljon miellyttävämmäksi kuin oikea. Voi aina nauttia keväästä ja auringosta eikä koskaan enää tarvitse nähdä vastenmielisiä asioita. Tämän jälkeen jopa rationaalisimpienkin ihmisten on myönnettävä filosofien tavoin, että meidän todellisuutemme on valtaosin kunkin oman pään sisällä emmekä voi koskaan olla varmoja siitä, mitä muut ympärillään näkevät, tuntevat tai kuulevat.
Elämä ei ole pelkästään tiedon hakua ja viihteen kuluttamista. Meillä on perimmäinen tarve ilmaista itseämme. Jos teoillamme ei ole merkitystä muille, tuntuu elämä merkityksettömältä. Tietoverkkojen kautta pääomavaltainen ja keskittynyt tiedon ja viihteen välitys voi murtua. Kehittyneen maailman kansalaiset voivat perustaa kerhoihinsa ja yhdistyksiinsä omia televisioasemia yhtä helposti kuin koululaiset tekevät nykyään omia kotisivujaan internettiin. Tämä jokaisen oma televisiolähetin on tärkeä osa Lasipalatsiinkin liittyvän Helsinki Arena 2000-projektin tavoitteita.
Minä en usko tilausvideoon. Hyvälaatuinen televisiokuva kulkee pian internetissä, mutta tärkeätä ei ole elokuvien valikointi. Tärkeintä on, että jokainen saa mahdollisuuden osallistua. Kameran voi laittaa jokaisen akvaarion eteen. Jokainen karaoke-baari, jokainen saarnatuoli, jokainen opettaja voi halutessaan esiintyä omalla verkkotelevision kanavalla. Tätä kutsun mediademokratiaksi - valta siirtyy pääomalta luovuudelle ja kiinnostavuudelle. Massamedia ja siihen sidottu mainosrahoitus elävät nyt kulta-aikaansa, mutta aika on menossa ohi. Pian meillä on televisioita, jotka nauhoittavat levymuistiinsa kaikki ohjelmakanavat ja katselun voi aloittaa milloin tahansa. Koneet hyppivät mainosten ohi.
Kymmenen vuoden kuluttua kotimikroon mahtuu kaikki koskaan nauhoitettu musiikki ja enemmän videoita kuin kukaan jaksaa katsoa. Musiikin tai videoiden tekovälineet halpuvat jokaisen saataville. Jakelujärjestelmä ja käyttö avautuvat kaikille eikä sellaisia rahastavia välikäsiä tai materiaalikustannuksia tarvita, joista ei ole lisäarvoa.
Skinner kehitti erinomaista teoriaa behaviorismista. Hän puhui positiivisesta ja negatiivisesta vahvistamisesta ja ehdollistamisesta. Hymy on maailman parhaita ehdollistajia ja lastenkasvatuksen paras väline. Kunhan tietokoneet kykenevät luomaan keinoihmisiä ja kunhan he näkevät meidän ilmeemme kameran silmästä - silloin me voimme ehdollistaa koneita ja koneet meitä. Meillä on viimeaikaisten tutkimusten mukaan yhdeksän perusilmettä, jotka vastaavat tunnetilojamme. Silmät paljastavat kiinnostuksen kohteen. Kun virtuaalilemmikkisi palkitsee hymyllä, olet pian kypsä noudattamaan sen pienintäkin toivetta.
Nämä behaviorismikoneet voivat harjaannuttaa meidät haluamiimme taitoihin.Aivan yhtä hyvin tekniikkaa voi käyttää, jotta ostaisimme virtuaalisten lemmikkiemme suosimia tuotteita ja palveluita. Markkinoilla on jo yksi tätä muistuttava tuote. Microsoft markkinoi hellyttävän dinosauruksen oloista pehmolelua. Lelu puhuu pari tuhatta sanaa, liikkuu ja haluaa katsella televisiota. Kuvitelkaapa, jos dino lepertelee lapsellenne: “Voi, kun on tylsää. Mennään katsomaan televisiota - kiva, nyt tulee mainoksia. Eikö olekin mukava villapusero, kysytään äidiltä, voisitko sinäkin saada sellaisen.”
Hyvin pian nämä ja paljon pahemmat virtuaaliset painajaiset leviävät verkoissa. Virukset kuuntelevat internet-puhelujamme, lukevat ja julkaisevat sähköpostiamme ja hymyilevät viehkeästi tyrkyttäessään meille mielipiteitä.
Tamagotchi on varmasti tuttu kaikille, joilla on lapsia. Monet tulevat riippuvaisiksi virtuaalitodellisuudesta. Tamagotchi on hyvin alkeellinen tuleviin virtuaalitodellisuuskokemuksiin verrattuna. Vuonna 2020 luultavasti monet miljoonat ihmiset kytketään pysyvästi virtuaalitodellisuuteen terminaalihoitoloissa. Jo nyt kokeillaan elämysten nauhoittamista suoraan hermostosta ja tulokset ovat lupaavia.
Vuonna 2020 me hyväksymme ihmisten siirtämisen pysyvästi virtuaalitodellisuuteen. Kuvitelkaa, mitä tapahtuu nyt. Amerikkalaiset käyttävät keskimäärin kolmanneksen valveillaoloajastaan katsellen olohuoneen nurkassa olevaa vilkkuvaa laatikkoa. Tyypillistä amerikkalaista televisio-ohjelmaa katsottaessa ei aivoissa tapahdu juuri horrostilaa enempää. Ohjelma on liian valmista.
Lapsille tulisi lukea kirjoja, joissa ei ole kuvia, jotta mielikuvitus ja aivot kehittyisivät. Televisio ei tavallisesti auta rentoutumaan. Se on sosiaalisesti hyväksytty tapa, jolla kolmannes amerikkalaisista kytkee itsensä pois päältä, kun ovat tarpeettomia. Mekin teemme niin - ahdistaa vähemmän, kun voi kytkeytyä pois päältä, mutta rentoutumista se ei ole. Unessakin aivot purkavat kokemuksia ja rentoutuvat enemmän.
Jos tulevaisuudessa miljoonat valitsevat kyberarkut ja pysyvän muuton virtuaalitodellisuuteen, heillä on varmaan siihen oikeus. He kuluttavat vain vähän energiaa ja vielä vähemmän tilaa. He eivät häiritse ja vanhuksillakin jalat ovat taas kepeät ja aurinko paistaa. Me hyväksymme sen ja he jättävät meidät ennen aikaansa.
Mutta minä en pidä ajatuksesta. Elämämme ei ole pasianssia. Ihmiset merkitsevät toisilleen paljon. Meidän tulisi suosia sosiaalista koheesiota ja vuorovaikutusta. Massaviihde ja hedonistinen nautintojen keräämisen maailma johtaa pian siihen, että jokaisella on oma virtuaalimaailma, jonka kuninkaana tai kuningattarena virtuaalielämäänsä voi viettää. Monet kokevat jo nyt masentuneisuutta, koska omalla elämällä on liian vähän merkitystä. Saippuaoopperoista perityt perheenjäsenet eivät välitä meidän tekemisistämme vähääkään.
Välitän ja uskon, että olemme täällä toisiamme varten. Teknologiaa voi käyttää siihen, kuten puhelinverkko hyvin osoittaa. Mutta teknologia voi myös eristää. Toivottavasti otamme vastuun ja valitsemme. Olemme risteyksessä ja tulevaisuuden suuntaan voi vaikuttaa. Nykyisessä lainsäädännössä on paljon sellaista, joka suosii massamediaa ja massamanipulointia. Monet seikat riistävät yksilön merkitystä ja itsekunnioitusta. Tulevaisuus on masentava, jos annamme sen olla, mutta iloinen, jos niin haluamme ja työskentelemme tavoitteitamme kohti vastuullisesti. Jos edistämme ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta ja tulevaisuutta, jossa niin fyysinen kuin virtuaalinenkin todellisuus on ihmisten keskinäisen kohtaamisen paikka, silloin olemme oikealla tiellä. Toivottavasti Lasipalatsi näyttää mahdollisimman monelle mallia yhteisöllisen huomisen suuntaan.